maanantai 16. lokakuuta 2017

Ruskaretki Ulvilan Joutsijärvelle

6-9.10.17

Punaisena hehkuva hiillos autiotuvan takassa, kynttilän liekki pöydällä ja sateen ropina ulkona. Aina ei ehdi lähteä Lappiin saakka ihailemaan ruskaa eikä aina tarvitsekaan. Tämänkertainen retkikohteemme löytyi Länsi-Suomesta, Ulvilan Joutsijärveltä. Tätä hienoa erämaista järveä ympäröi kivikkoinen maaperä ja keltaisina hehkuvat lehtipuut. Melkein kuin jossain pohjoisempana.

Nuotiopaikka ja laituri Sisälmystenlahden autiotuvan rannassa

 

Pimeässä Kakkurintien parkkipaikalle ja kuunvalossa Sisälmystenlahteen

 

Perjantaina töiden jälkeen lähdin ystäväni kanssa ajamaan kohti Ulvilaa ja Joutsijärven retkeilyreittiä. Tarkempi määränpäämme oli Kakkurintien parkkipaikka Joutsijärven pohjoispuolella. Lähestyessämme Ulvilaa täysikuu nousi taivaalle upeana suurena pallona. Kuunvalossa käänsin auton pieneltä tieltä vielä pienemmälle. Kakkurintietä ajaessa ymmärsin, miksi tätä parkkipaikkaa ei oltu merkitty karttaan. Neljän kilometrin matkaan meni puoli tuntia ja koko ajan toivoin, että alla olisi ollut maastoauto eikä perhefarmari. Kovin pienellä maavaralla tälle tielle ei olisi ollut asiaa, sen verran isoja ja teräviä kivenmurikoita oli näkyvissä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olimme perillä ja autokin vaikutti vielä ehjältä. Alla kuva parkkipaikalla olleista opastauluista päivänvalossa.

Opaskartat romahtaneen rakennuksen seinässä Kakkurintien parkkipaikalla

Puolen kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme Sisälmystenlahden autiotuvalle, joka oli onneksi paremmassa kunnossa kuin parkkipaikka. Tähän pieneen autiotupaan mahtuu periaatteessa nukkumaan neljä kulkijaa. Kaksi nukkumapaikoista on tosin sen verran lyhyitä että olisin itsekin joutunut olemaan hieman kippurassa. Kävimme taloksi, lämmitimme tupaa ja ihailimme rannassa kuuta, jonka kirkkaus ihan häikäisi.

Tällä kertaa saimme tuvan kokonaan itsellemme. Juuri ennen nukahtamista ihmettelin kummallista ääntä, kunnes tajusin että se on oman sydämeni lyönti. Mitään muita ääniä ei kuulunut.  

Sisälmystenlahden autiotupa

Sisälmystenlahden autiotupa sisältä
 

Entisajan asumuksia kivikkoisessa erämaassa


Aamulla ehdimme hetken ihailla auringon esiin tuomia värejä ennen kuin sade alkoi. Sateesta huolimatta emme lähteneet heti järven ympäri kulkevalle polulle, vaan kiersimme ylimääräisen 4 km lenkin Kustaan savupirtin sekä Kakkurin korsun kautta.

Kustaan savupirtissä on alkuperäinen hormiton uuni, jolla kahdeksanhenkinen perhe on 1800-luvulla rakennusta lämmittänyt. Lisäksi savupirtin pihassa on kota, jossa voi tulistella. Savupirtiltä korsulle kulkiessa maasto käy koko ajan vaan kivikkoisemmaksi, kunnes näkyviin tulee suurten kivilohkareiden välissä piilossa oleva rakennus. Tämä korsu on entisöity jatkosodan rintamakarkureiden piilopaikka.

Sekä Kustaan savupirtti että Kakkurin korsu ovat periaatteessa autiotupakäytössä, mutta kumpikaan ei olisi itseäni houkutellut yöpymään. Näissä kannattaa kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään minkälaista elämä täällä erämaassa on aikoinaan ollut. Lisäksi tällä reitillä oli polunvarsi puolukoita punaisenaan, ihan jo niidenkin takia kannatti tätä polkua tallata.

Kustaan savupirtti

Kustaan savupirtti sisältä

Kakkurin korsu piilossa kivenlohkareiden välissä

 

Auringon pilkahdus ja saunomista Silokallion kurssikeskuksessa


Kakkurin laavulla pidetyn lounastauon jälkeen jatkoimme myötäpäivään järven ympäri kulkevaa reittiä. Vähitellen sade loppui ja maasto muuttui vähemmän kivikkoiseksi. Ennen Kulhan laavua reitti kulkee ojitetun suon poikki. Tuolle osuudelle on jouduttu rakentamaan silta jos toinenkin ojien yli.

Laavun tienoilla oli käynnissä pitkospuiden uusiminen, mikä hidasti kulkemista. Vanhat pitkospuut oli nimittäin osittain jo poistettu uusien vasta odottaessa asentamista polun vieressä. Itse Kulhan laavu oli todella hienolla paikalla järven rannalla, siellä kelpasi viettää aikaa järvimaisemasta nauttien.

Me emme kuitenkaan jääneet laavulle, vaan jatkoimme matkaa, sillä olimme varanneet seuraavaksi yöksi majapaikan Silokallion kurssikeskuksesta. Vaikka laavullakin olisi ollut tunnelmallista yöpyä, niin täytyy myöntää ettei sisämajoituskaan huono vaihtoehto ollut. Varsinkin kun päällysvaatteet olivat kenkiä myöten märät. Olin jotenkin kuvitellut ettei näin lyhyellä retkellä tarvitsisi esimerkiksi säärystimiä tai korkeavartisia kenkiä, vaikka sataisikin. Maasto oli kuitenkin sen verran heinikkoista että sukat kastuivat nilkoista. Sukista kosteus imeytyi kenkään kastellen sen sisältäpäin. 

Parasta oli kuitenkin, että Silokalliossa pääsimme saunomaan ja uimaan. Eipä paljon rentouttavampaa voisi olla patikointipäivän jälkeen.


Ruskaa järven rannalla

 

Taivallus venelosseille ja Tuurunkankaan autiotuvalle


Toisena aamuna taivas oli jälleen pilvessä, mutta onneksemme kunnollinen sade alkoi vasta kun olimme saapumassa seuraavaan yöpymispaikkaan, Tuurunkankaan autiotuvalle. Järven eteläpuolinen osuus reitistä on vähemmän erämainen kuin pohjoispuoli. Etelärannalla on paljon mökkejä ja muita rakennuksia, joita pitää kiertää, joten järveä ei kovin paljon näy. Silokalliosta lähdettäessä reitti kulkee aluksi sähkölinjan aukkoja pitkin ja sen jälkeen vielä aika pitkiä osuuksia myös hiekkateillä. Siellä täällä on kuitenkin edelleen hienoja osuuksia ja onhan syksyinen metsä joka tapauksessa kaunis, vaikkei erityisen erämainen olisikaan.

Silta Ahmauksenojan yli

Pitkospuut koivikon halki Pitkäniemen laavua lähestyttäessä
Erilaisia tulipaikkoja ja laavuja on Joutsijärven ympärillä taajaan, kaikkia ei ole edes merkitty karttaan. Pitkäniemen kohdalle oli merkitty vain tulipaikka, mutta sieltä löytyikin myös laavu. Lounastauolla Pitkäniemessä tapasimme järveä toiseen suuntaan kiertäneen naiskaksikon, ainoat koko retkellä näkemämme muut yöpyjät.

Juuri ennen Tuurunkangasta reitti kulkee Tuurujärven ja Joutsijärven välissä kolmen salmen yli. Yhden salmen yli on rakennettu silta, kahden muun ylitys tapahtuu venelosseilla. Ensimmäinen losseista oli hieman jumissa ja kesti hetken ennen kuin saimme köydet oikeaan asentoon. Muuten tämä Kirkkosuntin lossi oli mukavampi ja vakaampi kuin Isosuntin soutuvenelossi. Hauskaa vaihtelua kävelylle molemmat kuitenkin olivat.

Kirkkosuntin lossi

Isosuntin soutuvenevenelossi


Savua, roskia ja retken päätös


Tuurunkankaan autiotupa on selvästi eniten käytössä oleva taukopaikka. Puut olivat melkein loppu ja pihan roskikset pursuilivat yli. Meidän mukanamme kulki pois ainakin sisältä löytyneet käytetyt paristot ja (käytetty?) neula. Lisäksi poimimme muovipussillisen tölkkejä polun vierestä ennen ja jälkeen autiotuvan. Aika surulliseksi veti ihmisten välinpitämättömyys.

Saapuessamme tuvalle, siellä oli edellinen porukka paistamassa makkaraa. Tupa oli täynnä ihmisiä ja savua, joten jätimme rinkat kuistille ja lähdimme pienelle kävelylle tuvan lähiympäristöön. Ihan läheltä löytyi vielä paljon mustikoita sekä pieni suppilovahveroesiintymä, jonka keräsimme mukaan. Palatessamme takaisin päiväretkeilijät olivat jo lähdössä. Ihmettelimme hieman heidän nopeaa lähtöään, mutta sitten menimme tupaan, joka oli edelleen niin täynnä savua, että silmiä kirveli. 

Jätimme tuvan oven auki, avasimme kaikki tuuletusluukut ja kävimme tekemässä pientä pilkettä takkaan siellä kyteneiden isojen märkien pöllien seuraksi. Pian savu rupesi menemään piipusta ulos, mutta aika tovin sai tupaa vielä tuuletella ennen kuin sisällä pystyi olemaan. 

Tuurunkankaan tupa on rakennettu upeaan lehtimetsään, joka on varmasti hieno kaikkina vuodenaikoina. Toivoisin vaan, että ihmiset osaisivat kunnioittaa paikkaa ja kanssakulkijoita. 

Tuurunkankaan autiotupa ja lehtimetsä syksyisessä asussaYön jälkeen oli jäljellä vielä viiden kilometrin matka Sisälmystenlahden kautta takaisin autolle ja kotiin. Tuurunkankaan sotkuisuudesta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen raikas syksyinen metsä, keltaisten puiden heijastus järven pinnasta, makeat puolukat ja upea kivikkoinen erämaa järven pohjoispuolella. 



tiistai 26. syyskuuta 2017

Telttaretki Karnaistenkorven satumetsään

Telttaretkestä Lohjan Karnaistenkorpeen jäi ristiriitainen tunne. Toisaalta siellä oli upea syksyinen metsä, jonka pohjaa peitti vihreänä hehkuva sammalmatto. Oli hienot laavut kauniiden lampien rannoilla, hyvät opasteet ja mukavat polut. Toisaalta mieleen jäi jatkuva moottoritien häly, joka ei tauonnut yölläkään, sekä roskien täplittämä maa nuotiopaikkojen ympärillä.

Kannon päässä kasvavia sieniä oli Karnaistenkorvessa paljon
Vaihteluna Nuuksiolle, lähdin sunnuntaina iltapäivällä kuopuksen kanssa telttaretkelle Lohjalle. Kisakallion urheiluopiston tuntumassa sijaitseva Karnaistenkorpi oli minulle ennestään tuntematon paikka. Netistä olin saanut selville, että alueelta löytyy ainakin luontopolku sekä kaksi laavua. Metsässä risteili paljon polkuja, mutta varsinainen luontopolku sekä reitit laavuille oli hyvin merkitty.

Lähdimme liikkeelle alueen eteläpuolelta, Jantoniementien parkkipaikalta. Parkkipaikka oli pieni ja pysäköidyistä autoista päätellen se oli ollut aiemmin päivällä tupaten täynnä. Ei sinänsä mikään ihme helposti saavutettavalla paikalla, aurinkoisena viikonloppuna ja parhaaseen sienestysaikaan.

Alue ei ole kovin suuri ja parkkipaikalta ensimmäiselle laavulle tuli matkaa vain noin kilometri. Metsä ympärillä oli kuin sadusta: sammalmatto peitti kaiken paitsi isommat kalliot. Lehtipuut olivat jo varistelleet keltaisia lehtiä poluille ja sammaleen päälle. Kaatuneita puita ja mitä erilaisimpia sieniä näkyi joka puolella.

Polku Jantoniemen parkkipaikalta Ahvenalammelle





Polku kulki loivaan ylämäkeen, mutta se oli helppokulkuinen ja pian olimmekin jo Ahvenalammen rannassa. Söimme kallion päälle eväitä ja ihailimme lampea. Katselimme vähän ympärillemme telttapaikkaa etsien, mutta maasto oli sen verran muhkuraista ettei yhtään varsinaisesti tasaista kohtaa löytynyt. Lisäksi moottoritien ääni kantautui laavulle minun korviini todella häiritsevänä. Laavuhan sijaitsee siitä erikoisessa paikassa, että Turun moottoritie kulkee tunnelissa aivan sen lähellä Karnaistenkorven ali. Tunnelin suuaukko on vain muutaman kilometrin päässä laavusta.

Olin useammastakin blogista lukenut ettei moottoritien ääni kuulu metsään. En tiedä oliko kyse omasta meluherkkyydestäni vai sääoloista, mutta minusta tien kohinaa ei mitenkään voinut olla huomaamatta. Tällä kertaa ilma olikin melkein tyyni ja sää pilvetön. Tuulen humistessa ja pilvien vaimentaessa kohinaa tilanne olisi voinut olla eri.  

Muhkuraista maastoa Ahvenalammen laavun ympärillä
Ahvenalampi

Jatkoimme siis matkaa vielä toisen kilometrin kohti Sorvalammen laavua. Matkalla tien melu vaimeni jonkin verran, muttei kadonnut kokonaan. Myös Sorvalammelta oli hieman vaikeaa löytää tasaista paikkaa teltalle. Siksi tänne varmaan onkin rakennettu laavut eikä pelkkiä nuotiopaikkoja tai keittokatoksia. Paikka oli kuitenkin hieno ja nuotiolla oli mukava istua iltaa. Ainoa mikä häiritsi olivat pienet roskat, joita näkyi vähän joka puolella.

Pimeän tullen muut retkeilijät lähtivät kotiinpäin. Heidän otsalamppujensa valojen hävitessä metsän siimekseen katsahdin ylöspäin ja huomasin tähtien syttyneen taivaalle. Siihen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaan tuijottamaan tähtiä ja hiipuvaa hiillosta. Paikan hiljetessä lasta rupesi kuitenkin vähän pelottamaan ja pian siirryimme teltan turvaan iltasatuja keksimään.

Aamusumu Sorvalammella
Seuraavana päivänä heräsimme kauniin sumuiseen aamuun emmekä pitäneet mitään kiirettä. Söimme aamupalaa pidemmän kaavan mukaan, teimme kaarnalaivoja ja tutkimme laavun ympäristöä. Sinä aikana useampi seurue ehti jo ohittaa laavun. Aamupalan jälkeen läksimme metsään sienikorin kanssa ja jonkinlaisen saaliin saimmekin. Sieniretken jälkeen söimme vähän välipalaa, laitoimme teltan kasaan ja lähdimme myöhäiselle lounaalle Ahvenalammen laavulle. Tuollakin laavulla oli sen verran tutkittavaa ja kiipeiltävää, että kotiin palasimme vasta Pikku Kakkosen alkamisaikaan.

Jänniä kallionkoloja Sorvalammen laavun läheisyydessä

Sorvalammen laavu ja nuotiokehä










maanantai 18. syyskuuta 2017

Retkimelontaa Kolovedellä koululaisen ja leikki-ikäisen kanssa

Minkälaisen melontaretken pystyy toteuttamaan 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa? Kuinka pitkän matkan 8-vuotias jaksaa meloa itse ja mitä sitten kun hän ei jaksakaan? Kuinka kauan vilkas 4-vuotias viihtyy paikallaan kanootissa ja kuinka hänet pidetään lämpimänä, kun sataa vettä? Näihin kysymyksiin haimme vastauksia kolmen yön melontaretkellä Koloveden kansallispuistossa elokuun alussa.

Melonnan opettelun lisäksi meidän retkeemme mahtui kaksi kaunista iltaa ja yksi kokonainen vuorokausi sadetta. Oli hermoja raastavaa riehuntaa ja kinastelua teltassa, pohjaan palaneita popcorneja ja iso kasa märkiä vaatteita. Oli myös itse kerättyjä mustikoita puuron seassa ja lättyjen päällä, sekä 8-vuotiaan käsin kosteltavaa riemua omasta melontataidosta.

Lapsen kanssa avokanootissa Koloveden kansallispuistossa

Koloveden kansallispuisto Enonkoskella on oiva paikka perhemelontaan:

  • Paljon huollettuja leiripaikkoja, joissa on kanooteille tehdyt laiturit
  • (Poltto)moottorikäyttöisten veneiden yms. käyttö on kiellettyä
  • Mahdollisuus vuokrata kaikki tarvittavat varusteet paikan päältä

Muutama miinuskin löytyy:

  • Paljon kivikkoisia ja jyrkkiä rantoja, ihan joka kohdasta ei pysty rantautumaan
  • Leiripaikoilla voi olla loma-aikoina ruuhkaa ja silloin telttapaikoista voi olla pulaa

Laajakaarteen tulipaikka Koloveden kansallispuistossa


Saavuimme Koloveden Kirkkorantaan täydellisen aurinkoisena iltapäivänä. Rannassa meitä odottivat Oravin melontakeskuksesta varatut avokanootti sekä kajakkikaksikko. Myös melontaliivit, kuivapussit sekä kartta kuuluivat mukaan pakettiin. Lapsille meillä oli mukana omat pelastusliivit. Pakkausurakan jälkeen suuntasimme kanootit pohjoiseen kohti Ukonvuorta. Minä meloin avokanoottia verkkaiseen tahtiin pieneen vastatuuleen kuopus kyydissäni. Esikoinen pääsi miehen kaveriksi kajakkiin.

Ukonvuorella jalkauduimme etsimään ihmishahmoista kalliomaalausta. Kovasta yrityksestä huolimatta emme onnistuneet maalausta näkemään. Ehkä ohjeista huolimatta tiirailimme väärästä paikasta, tiedä häntä.

Lapset tutkimassa Ukonvuoren kallioseinämiä













Ukonvuorelta jatkoimme matkaa Laajakaarteen leiripaikalle, päivämatkaksi tuli n. 4km. Olin hieman pelännyt, että leiripaikoilla olisi kovastikin ruuhkaa, mutta saapuessamme paikalla oli vain yksi telttaseurue eikä enempää ihmisiä näkynyt koko iltana. Onneksi näin, sillä paikka oli niin kivikkoinen, ettei telttapaikkoja ollut montaa. Paikalla oli kolme puulavaa, joiden päälle pystyi teltan pystyttämään. Näiden lisäksi löysin vain yhden kohdan, johon teltan olisi voinut laittaa, ellei sitten lasketa vähemmän houkuttelevia puuvajan edustaa ja vessan vierustaa. Täällä, jos jossain riippumatto olisi loistava majoite.

Teltta puulavan päällä kivikkoisella Laajakaarteen leiripaikalla Kolovedellä


Kauniin illan jälkeen heräsimme pilviseen aamuun. Illaksi oli luvattu sadetta, joten päätimme jättää leirin pystyyn ja käydä tekemässä päiväretken lähistöllä. Sade alkoi kuitenkin jo päästyämme kanootteihin ja sitä sadetta kestikin sitten seuraavaan aamupäivään saakka. Lähdimme joka tapauksessa lenkille. Tällä kertaa esikoinen oli inkkarissa etumelojana ja matka taittui selvästi nopeammin kuin minun meloessani kanoottia yksin.

Sadepäivän melontaa avokanootilla 8-vuotiaan lapsen kanssaSadepäivän melontamatka jäi samaan kuin ensimmäisen päivän, noin 4 km tuli matkan pituudeksi. Takaisin käännyttiin kun esikoinen rupesi valittelemaan käsien väsymistä ja kuopus kylmyyttä. Aukkopeitteestä huolimatta sateella melottaessa on aika hankala pitää lämpimänä lasta, joka ei vielä itse melo. Aukkopeite vuotaa aina jonkin verran ja kun lapsi vielä roikuttaa käsiään kyynärpäitä myöten vedessä, niin hanskatkaan eivät pidä käsiä lämpiminä. Näin jälkikäteen ajatelleen paksut villavaatteet ja kurahousut olisivat olleet hyvä ratkaisu, mutta niitä ei ollut tullut pakattua kesälomareissulle mukaan. Mies pystyi onneksi melomaan kuopuksen kanssa ripeästi takaisin leiriin minun ja esikoisen tullessa perässä rauhassa ja taukoja pitäen.

Esikoinen meloi hienosti, mutta toinen peräkkäinen melontapäivä tuntui raskaalta. Kokemus oli kuitenkin mieleenpainuva, jälkeenpäin juteltiin siitä kuinka hän jaksoi meloa takaisin, vaikka monta kertaa tuntui että voimat olisivat täysin loppu.


Kolovesi kajakista käsinLoppupäivä meni teltassa. Olisi ihana kirjoittaa, että loikoilimme makuupusseissa ja kuuntelimme sateen ropinaa. Aktiivisen 4-vuotiaan kanssa tuollainen on kuitenkin toiveajattelua. Kovasti koitimme keksiä tekemistä. Välillä pelattiin uunoa ja keksittiin itse satuja. Välillä vähän ulkoiltiin sateesta huolimatta, mutta leiripaikan ympärillä oli lähinnä kivikkoa ja jyrkkää rinnettä. Hermot olivat monta kertaa kireällä ja telttakangas koetuksella. Päivästä kuitenkin selvittiin ja telttakin säilyi ehjänä.

Kivikkoa Laajakaarten leiripaikan välittömässä läheisyydessä














Aamulla emme pitäneet kiirettä, vaan odottelimme sateen loppumista sekä kuulostelimme mihin suuntaan kauempana jyrisevä ukkonen on menossa. Lopulta pakkasimme tavarat ja meloimme myötätuulessa takaisin Kirkkorantaan. Jätimme kanootit rantaan ja lähdimme autolla lounaalle Kermankeitaaseen. Matkalla ravintolaan sade alkoi uudestaan, mutta palatessamme hyvin ravittuina takaisin, aurinko oli jo tullut esiin.

Melomassa kohti Hirviniemen tulipaikkaa

Jälleen lähdimme melomaan Kirkkorannasta, tällä kertaa etelään päin, Hirviniemen telttailupaikalle. Vajaan kolmen kilometrin leppoisan melonnan jälkeen olimme perillä. Ilta oli jälleen upea ja tälläkin kertaa paikalla oli vain yksi seurue meidän lisäksemme. Hirviniemessä maasto oli tasaista ja telttapaikkoja sekä mustikoita löytyi helposti. Nuotiopaikkojakin täältä oli kaksin kappalein. Vietimme ihanan illan ja seuraavana aamuna palasimme takaisin Kirkkorantaan ajaaksemme illaksi mummolaan saunomaan.

Hirviniemen telttailupaikka

Pohdiskelin etukäteen pitkään retken kalustovalintaa. Omat taitoni ja voimani huomioon ottaen kaksi kaksikkokajakkia olisi ollut sikäli hyvä valinta, että olisimme voineet edetä nopeammin ja siten nähneet isomman osan järvestä. Tällä reissulla matkan pituus oli kuitenkin aika epäolennainen asia. Nyt esikoinen pääsi kokeilemaan rauhassa sekä avokanootilla että kajakilla melomista.

Esikoinen ei ollut tätä ennen varsinaisesti melonut. Soutaminen on sujunut jo pari kesää ja toki hän on kanootin kyydissä ollut sekä melaa pidellyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi kun motivaatio riitti oikeasti melomaan itse. Tämän retken jälkeen kävimme kokeilemassa myös yksikkökajakilla melomista merenrannassa, mutta pienenkin aikuisten kajakin melominen on vielä vähän hankalaa 8-vuotiaalle. Ainakin jos pidemmälle retkelle lähtemistä ajattelee. Todennäköisesti ensi vuonnakin mennään vielä kaksikolla.




lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun loppu Jurmossa

Ensin useamman tunnin automatka Espoosta Paraisille, lautta Paraisilta Nauvoon, pitkä pysähdys Nauvossa ja kolmen tunnin laivamatka m/s Eivorilla. Sitten vielä puolitoista kilometriä kävelyä ja vihdoin olimme perillä Jurmossa, Pigamurju-mökissä. Esikonen istahti nojatuoliin huokaisten: "Täältä ei tylsyys lopu."

Reittikartta M/S Eivorin kannella
Omat odotukset olivat korkealla, olin lukenut ja kuullut niin paljon hehkutusta Jurmosta sekä nähnyt toinen toistaan hienompia kuvia saaresta. Eniten odotin aaltojen pauhua ja tähtikirkkaita öitä. Ensimmäisinä päivinä en saanut kokea kumpaakaan, joten minullakin otti aikansa ennen kuin mieli rauhoittui ja silmät rupesivat avautumaan Jurmon karulle kauneudelle. Kaiken kruunasi lopulta kolmas ilta, jolloin pilviverho ei peittänyt tähtiä. Tuntui uskomattomalta seistä pienen kylän reunalla, talojen ulkovalojen piirissä, ja silti nähdä kuinka Linnunrata kaartui ylläni.

Tähtitaivas Jurmon kylän yllä
Jurmossa on viisi vuokrattavaa mökkiä, joten varsinkin kesäkaudella sekä lintujen muuttoaikaan on syytä tehdä varaus ajoissa. Saaressa on myös telttailualue, joka sijaitsee upealla paikalla Moringharun niemessä. Niemi on oikeastaan kuin saari, joka on kiinni Jurmossa kivisellä kannaksella. Lapsiperheen telttailua rajoittaa niemen tuulialttius sekä se, että vessat sijaitsevat puolen kilometrin päässä olevassa satamassa. Kivikkoisessa maastossa tuo matka ei taitu hetkessä.

Rantakivikkoa Jurmossa


Ensialkuun voi vaikuttaa, että noin viiden kilometrin pituinen ja kilomerin levyinen saari on nähty hetkessä. Kulkeminen on kuitenkin tosiaan hidasta, varsinkin lasten kanssa. Meiltäkin jäi vielä monta paikkaa näkemättä, vaikka vietimme saarella neljä yötä.

Suurin osa saaresta on puutonta nummea, joka pidetään sellaisena kulottamalla ja hallitulla laiduntamisella. Nummien lomasta löytyy myös mäntymetsää, lehtoja ja soita. Osa saaresta on linnustonsuojelualuetta, jolla on liikkumiskielto huhtikuun alusta heinäkuun loppuun. Jurmon luontoon ja sen muuttumiseen voi tutustua aina auki olevassa luontotupa Iurimassa. Tupa sijaitsee Jurmon satamassa ja on ehdottomasti käynnin arvoinen.

Istutettua metsää Jurmossa

Jurmon satama Högbergetin suunnalta nähtynä

Lehtometsää ja kivikkoista nummea

Jurmon kivikkoinen rantaviiva

Lasten suosikkeja olivat kivien molskahdukset veteen sekä kiipeäminen sataman ja kylän välissä kohoavalle Högbergetin kukkulalle. Kukkula oli sen verran matala, että kävimmekin siellä useampaan kertaan. Itseäni viehättivät kapeat kivikkoiset niemenkärjet sekä kylämaisema, johon kuului 1800-luvulta peräisin oleva kappeli hautausmaineen.

Lapset Jurmon kauniissa satamassa

Högbergetin huippu Jurmossa



Revlanin niemenkärki Jurmon länsipäässä rajoitusalueella Jurmosta lähtee pois hieman haikein mielin. Päätin jo, että seuraavan kerran palaan teltan kanssa tai keskellä hyytävintä talvea. Mieli tekee myös palata Nauvoon, tarkemmin siellä olevaan Köpmans-kahvilaan, josta sai suussasulavaa suklaakakkua ja kielen mennessään vieviä italialaisia jäätelöitä.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mysteerikätkön jäljillä Hiukanharjun luontopolulla, Sotkamossa

Hiukanharjun luontopolku kulkee Sotkamon hienon hiekkarannan tuntumassa, harjun päällä. Polku on noin 4 km pituinen ja sen varrella on seitsemäntoista harjuluonnosta ja Sotkamon historiasta kertovaa taulua. Myönnän, etten yleensä jaksa paneutua kovin tarkasti luontopolkujen infotauluihin, mutta tällä kertaa motivaattorina oli alueelle sijoitettu geokätkö. Tämän mysteerikätkön koordinaattien selvittämiseksi täytyi etsiä infotauluista vihjeitä, joiden perusteella ratkesi varsinaisen kätkön sijainti.

Geokätkön takia ei tarvinnut kiipeillä näin jyrkässä rinteessä eikä se muutenkaan ole suositeltavaa luonnon kulumisen vuoksi.



Luontopolku lähtee Hiukan uimarannalta, lammen läheltä, mistä löytyy myös kartta polusta. Polun alkuosa, joka kulkee leveää hiekkauraa pitkin, ei ole minusta erityisen mielenkiintoinen tai kaunis lukuun ottamatta jääkauden aikaista suppakuoppaa. Tämä suppa sai minut muistelemaan viime kesää ja Rokuan kansallispuistoa, jonne päädyimme puolivahingossa, ja joka osoittautui yhdeksi sen loman mieleenpainuvimmista paikoista.

Ensimmäinen kohde Hiukanharjun luontopolulla on jääkauden muodostama suppa

Mitä pidemmälle luontopolkua mennään, sitä kiinnostavammaksi se muuttuu. Vähän ennen hautausmaata on mahdollisuus oikaista taululta 4 taululle 15, jolloin kierroksen pituudeksi tulee 2.5 km, mutta tällöin jää myös aika paljon näkemättä ja tietysti geokätkö ratkaisematta.


Luontopolku alkaa lammen vierestä ja kiipeää ylös harjulle









Hiukan uimarannalta löytyy hyvä kartta luontopolusta




Polku kiertelee metsämaastossa. Me kuljimme sitä eteenpäin perhosia ja kukkia ihmetellen sekä kypsiä mustikoita etsien. Ensin pysähdyimme jokaisen infotaulun luo miettimään miten geokätkön arvoitus niiden kautta ratkeaisi, mutta pian päädyimme siihen, että on helpompi ottaa tauluista kuvat ja ratkaista arvoitus vasta retken jälkeen, takaisin mökille päästyä.

Hauskana yksityiskohtana polun varrelle on sijoiteltu vanerista tehtyjä eläinten siluetteja. Varsinkin lintujen kuvat saavat katsahtamaan kahteen kertaan, että onko siellä joku elävä otus.

Polun varrella, kuitenkin jonkun matkan päässä, näkyi vanerista tehtyjä eläinten hahmoja


Puolenvälin tienoilla polku vie kulkijan jyrkän rantatörmän päälle. Rantatörmä oli lapsille ehdottomasti polun parasta antia, houkutus kurkkia alas oli suuri. Törmän päältä on onneksi rakennettu portaat rantaan, pieneen poukamaan. Tämä vähentää varmasti omatoimisia laskeutusmisyrityksiä ja suojaa herkkää harjun reunaa kulumiselta. Tarkkana kyllä kannattaa olla, ettei vahingossa lipsahda reunan yli, niin kuin meidän esikoiselle kävi.

Rantatörmän jyrkkä muoto selviää tästä infotaulusta

Maisemaa rantatörmältä Sapsojärvelle





Ennen loppumistaan polku koukkaa vielä rannalta takaisin harjun sisäosaan päin, suoalueelle. Koukkaus tuo vaihtelua esitellessään vielä yhden harjualueelle kuuluvan luontotyypin, mutta lapsille oli hieman vaikea perustella, miksi siellä pitäisi käydä. Hiekkaranta veti pidemmän korren ja kävinkin sitten yksin kuvaamassa suolla olleen infotaulun.

Harjun keskeltä löytyi myös suota






Luontopolun lopussa rantatörmä loivenee ja polku päätyy takaisin Hiukan uimarannalle



Lasten mentyä nukkumaan käytin tovin jos toisenkin infotauluista otettujen valokuvien tutkimiseen ja laskelmien tekemiseen. Nettiäkin tarvittiin avuksi ja muutamat ensimmäiset laskelmat tuottivat koordinaatit, jotka osoittivat keskelle järveä. Lopulta vaikutti siltä, että olin huomannut kaikki virheeni ja löytänyt oikean paikan.

Pari päivää myöhemmin palasimme Hiukan uimarannalle ja kävimme etsimässä varsinaisen kätköpurkin, joka löytyi suhteellisen helposti hauskasta, mutta hieman hankalasta paikasta. Kun palasimme rannalle, sattui olemaan Sotkamo-päivä, jonka olimme täysin unohtaneet. Saimmekin sitten bonuksena nauttia lastenmusiikkikonsertista ja taikurin esityksestä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Veneretki Pielisen Hiekkasaarille

Heti, kun luin Retkipaikasta Pielisen hiekkasaarista, tiesin että haluan vierailla niillä, jos joskus päädymme Kolille. Hiekkasaaret kuuluvat saariketjuun, jonka muodostaa Pielisen läpi kulkeva harju. Suuri osa harjun saarista kuuluu Kolin kansallispuistoon ja osalla niistä onkin tulipaikkoja retkeilijän iloksi. Muutamilla saarista saa myös leiriytyä (katso tarkemmin täältä).

Tänä kesänä Kolille päästyämme pohdimme millä keinoin saarille olisi lasten kanssa järkevin mennä. Luontokeskuksessa käydessämme huomasimme että metsähallitus järjestää Hiekkasaarille veneretkiä kerran viikossa. Onneksemme mahduimme seuraavan päivän kyytiin, vaikka veneessä on paikkoja vain kymmenelle matkustajalle.

Metsähallituksen vene, Pielisen hiekkasaaret

Veneretki lähti Kolin satamasta tälle kesälle tyypillisessä pilvisessä säässä. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä rantauduimme Pienelle Hiekkasaarelle. Tällä saarella on pituutta noin 700 metriä ja leveyttä keskimäärin alle 50 metriä. Saaren länsirannalla on hieno hiekkaranta, joka aurinkoisella kelillä houkuttelisi uimaan. Tosin uimataidottomille sitä ei voi suositella, sillä ranta syvenee todella nopeasti.

Pielisen Hiekkasaaret, Koli


Retkemme vetäjä ryhtyi sytyttämään nuotiota kun matkustajat hajautuivat tutkimaan saarta. Lasten mielestä hiekkarantaa hienompi oli itäpuolen kivikkoinen ranta, joka jatkui saaren päästä päähän. Esikoinen halusi myös ehdottomasti kävellä harjulla kulkevaa polkua pitkin saaren eteläpäähän katsomaan mihin saari loppuu. Kuopusta kiinnosti ehkä enemmän koska nuotiolla voisi paistaa jotain.

Pielisen hiekkasaaret



Pielisen hiekkasaaretSaaren tutkimisen jälkeen syötiin voileivät ja paistetiin makkarat. Metsähallitus tarjosi nokipannukahvit halukkaille. Retken vetäjä tarinoi samalla Pielisestä ja veneistä. Ennen paluumatkaa kerkesimme vielä pelata muutaman erän ristinollaa rantahietikolla.





Paluumatka tehtiin pidempää reittiä saaria katsellen. Itse olisin voinut nauttia maisemista pidempäänkin, mutta lapsista matka tuntui aika tylsältä. Sain keksiä kaikki mahdollisest autoleikit viihdytykseksi. Ehkä olisi ollut parempi, että menomatka olisi ollut pidempi ja palatessa olisi valittu suorin reitti.

Juuri kun lähestyimme Kolin satamaa, aurinko pilkisti esiin. Pian taivas oli aivan pilvetön ja suuntasimmekin Kolin torstaitorin vohvelien voimalla vielä huippujen kierrokselle.



Blogger Widget