keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Vaikuttava Rokua

Kesälomareissulla nähtiin taas monta hienoa paikkaa, mutta yksi oli erityisen vaikuttava. Ehkä siksi, ettemme olleet lainkaan suunnitelleet reissua Rokualle, vaan päädyimme sinne puolivahingossa.

Rokua sijaitsee alle sata kilometriä Oulusta kaakkoon ja myönnän täysin, etten ollut aiemmin edes kuullut koko paikasta. Alue on täynnä jääkauden muovaamia suppia, dyynejä ja harjuja, joiden syntyä valoitti opastuskeskus Supasta löytyvä näyttely. Näyttely oli pieni, mutta hvyin toteutettu, 7-vuotiaskin jaksoi kiinnostua. Opastuskeskuksesta saimme myös alueen kartan ja patikoimmekin sitten muutaman kilometrin lenkin Syvyydenkaivon, Suomen syvimmän supan ympäristössä. Niille, jotka eivät muista, niin suppahan on kuoppa, joka on muodostunut maan sisään jääneen jäämöhkäleen sulaessa pois.

Maasto oli tietysti kovin mäkistä ja kolmevuotiasta saikin aika lailla motivoida. Ensimmäiset ylämäet menivät polkujen varsilta löytyneiden herkullisten mustikoiden avulla, mutta Syvyydenkaivon pohjalla sitten voimat (tai motivaatio) loppuivat ja pieni pääsi reppuselkään. Kovasti poika myös haikaili viime vuonna käytössä olleen lastenkantorinkan perään, mutta sen olin jättänyt ihan tarkoituksella kotiin. Tiedän että väsy iskee paljon nopeammin kantolaitteen ollessa näköpiirissä enkä ihan huvikseni enää tuota 17-kiloista kanniskele.

Jo käytöstä poistunut Rokuan rautatie, jota pitkin on aiemmin kulkenut juna alueen kahden hotellin välillä, oli lasten mielestä edelleen hieno. Erityisesti rautatien toinen vaihde hotelli Rokuanhovin pihapiirissä aiheutti riemunkiljahduksia, vaikkei ihan täysin kunnossa enää ollutkaan.

Säät eivät suosineet valokuvaamista, mutta itse asiassa minuun teki isoimman vaikutuksen rauha ja pehmeä jäkälämatto, joka levittäytyi kaikkialle ja jollaista ei poronhoitoalueilla näe. Tänne täytyy päästä uudestaan.

Jäkälämatto Rokualla

maanantai 19. syyskuuta 2016

Nuku yö mummolan takapihalla

Oltiin lähdössä viikonlopuksi mummolaan, kun esikoinen huomasi Suomen Ladun kalenterista nuku yö ulkona -tekstin. Eipä siinä muu auttanut kuin heittää takakonttiin makuupussit, -alustat ja teltta.

Oli vaihteeksi ihan mukava pystyttää telttaa tasaiselle alustalle; ei juuria, ei kiviä, ei käpyjä. Monta pientä pystytysapulaistakin sain mukaan. Niinpä tuli varmasti kaikki kiilat käytettyä vaikkei kovin suurta tuulta ollut luvassa. Sitten vaan sisälle saunaan ja iltapalalle, minkä jälkeen oli ihana kömpiä makuupussiin.
 nuku yö ulkona
Ihmeellisen rauhallinen viikonloppuyö omakotialueella. Jos olisimme kotilähiöön telttamme sijoittaneet, olisin taatusti herännyt alkuyöstä mopojen pärinään ja aamuyöstä koirien haukuntaan. Nyt nukuin sikeästi kuin metsässä, vasta aamulla linnunlaulu herätti.



Yöllä lämpötila oli painunut neljään plusasteeseen, hyvin kuitenkin pysyttiin lämpiminä. Toisinaan on tullut hytistyä teltassa, joten osaan nauttia siitä että on tarpeeksi lämmin makuupussi. Itsellä on Rabin untuvapussi, lapsella Deuterin lasten kuitupussi Starlight Exp. En usko, että itse tarkenisin tuossa lapsen pussissa, mutta onneksi poika on niin kuumaverinen ettei palele oikeastaan koskaan. Ennen ensi kesää pitäisi kuopuksenkin siirtyä vauvojen makuupussista juniorikokoon. Pohdinnassa on, hankitaanko toinen lasten makuupussi vai siirtyisikö esikoinen jo pieneen aikuisten pussiin. Näistä mietinnöistä tullee jossain vaiheessa erillinen postaus.

Tänään kuopus ilmoitti, että seuraavan kerran kun mennään mummolaan, niin on sitten hänen vuoronsa nukkua äidin kanssa teltassa. Ihanasti lämmitti sydäntä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Miksei aina voi olla maanantai

11-12.9.16 Iso-Holma, Nuuksio

Nyt kyllä nolottaa. Suunnistan iltarasteilla B-ratoja ja olen tehnyt useita viikon vaelluksia merkittyjen reittien ulkopuolella. Silti onnistuin eksymään Nuuksiossa matkalla Kattilasta Iso-Holmaan. En pahasti, ja löysin samalla itse asiassa mukavamman reitin sekä enemmän puolukoita, mutta kolmevuotiaan kanssa jokainen ylimääräinen sata metriä tuntui aika pitkältä. Etenkin kun päiväunet olivat jääneet muka hyvästä suunnittelusta huolimatta väliin. Seuraavana aamuna, karttaa virkeänä katsoessa en voinut uskoa miten olin voinut erehtyä paikasta. Yhtä hölmöiltä eksymiset aina tuntuvat, olivatpa sitten pieniä tai suuria. Perille kuitenkin päästiin ennen pimeää ja onneksi oli herkkuja matkassa.

popkornit pursuavat trangian kattilasta

Kävin siis kuopuksen kanssa yöpymässä Iso-Holmassa, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus. Arvelin, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jopa noin lähellä Haukkalampea saisi olla rauhassa. Oikeassa olin, meidän lisäksemme oli vain yksi yöpyjä, joka kertoi että edellisenä yönä paikalla oli ollut parikymmentä telttakuntaa. Huh, onneksi oli maanantai vapaata.

Iso-Holman leririntäalue
Iso-Holmasta ei taida tulla meidän lempipaikkaa, telttailualue oli jotenkin nuhjaantuneen ja kuluneen näköinen. Täällä on moni käynyt meitä ennen ja sen näkee. Taas kuitenkin itse järvi, ympärillä kohoavat kalliot ja suot saivat mielen rauhalliseksi. Ehkä tänne voisi palata, kun lumi on peittänyt maan.

Iso-Holman niemi







Yöllä olin kuulevinani teltan absidista rapinaa ja aamulla sainkin sitten  muistutuksen ruoan pakkaamisen tärkeydestä. Pojan reppuun oli jäänyt muutama suklaavohveli ilman mitään käärettä. Reikä repussa ei niinkään omistajaa harmittanut, mutta ne suklaat, niitä kaivattiin koko loppureissu.

Jyrsijöiden tekemä reikä repun pohjassa


Aamupäivällä palattiin takaisin Kattilaan, syysaurinko lämmitti ja sai kaikki värit hehkumaan. Oli kevyt kävellä.

Kivistä polkua Iso-Holman ja Kattilan välillä

Retken lopuksi levähdettiin vielä Kattilan tulipaikalla, joka oli yllättävän siisti ja tunnelmallinen ollakseen ihan parkkipaikan läheisyydessä. Viereisen niityn lampaat ja lehmät ilahduttivat ja pelottivat pientä kulkijaa.

Lampaita  Kattilan niityllä



torstai 8. syyskuuta 2016

Omaa aikaa Luukissa

4.9.16

Lasten kanssa on ihana retkeillä, mutta ihanaa on myös kun voi kulkea omaa tahtia ja kantaa vain omat eväänsä. Ei tarvitse ratkoa riitoja siitä, kuka saa kulkea edellä tai kenelle annettiin enemmän vaahtokarkkeja tai motivoida ketään jaksamaan vielä vähän matkaa makkaranpaistopaikalle.

Yhdistetään omaa tahtia kulkemiseen vielä löytämisen ilo ja hyvä ystävä, niin retkeltä palaa kotiin paljon parempi äiti kuin sinne lähti. Tänä vuonna metsät ovat pullollaan sieniä, ei tarvitse kuin vähän poiketa polulta, niin saalista löytyy. Takapihaltamme alkavasta kaupunkimetsästäkin olisi siis varmaan saanut astian täyteen, mutta suuntasimme kuitenkin sunnuntain kunniaksi Luukkiin, Pohjois-Espooseen. Perillä parkkipaikat pullistelivat autoja, mutta metsässä sai silti olla ihan rauhassa.


Sammaleen peittämillä rinteillä pomppasi helposti silmille lampaankääpää ja suppilovahveroita. Muutama kanttarelli, mustatorvisieni, orakas ja kehnäsienikin päätyi koreihimme. Viimeksi mainittu oli minulle ihan uusi tuttavuus, täytyypä olla tarkkana, jos oppisin tunnistamaan sen itsekin. Harmillisesti kamera unohtui kotiin, joten kuvat jäivät suurelta osin ottamatta. Aivoihin olivat kuvat onneksi tallentuneet, illalla kun kävin nukkumaan, suppilovahverot vilisivät silmissä, ei huono alku unille.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Liesjärven kansallispuistossa

 27-28.8.2016

Suomen luonnon päivänä suuntasimme esikoisen kanssa kahdestaan Liesjärven kansallispuistoon Tammelaan. Pikkuveljen jätimme isän kanssa kaupungin varikolle, jossa pääsee Espoo-päivän kunniaksi harjakoneen kyytiin. Ei voisi kolmevuotias paljon enempää toivoa.

Retken ensimmäinen etappi oli Loukun kahvila, joka sijaitsee kakkostien varressa, Liesjärven kansallispuiston kohdalla. Vatsat täynnä oli hyvä lähteä tutustumaan itse kansallispuistoon. Liesjärveä halkovan kyynäräharjun pohjoispäästä, aivan Pirttilahden parkkipaikan vierestä löytyy vierailun arvoinen louhikko, Ilveksenluolakallio. Kallio on metsän siimeksessä, mutta sinne on helppo löytää: palataan tietä pitkin takaisinpäin noin sata metriä ja poiketaan vasemmalle metsään pientä polkua pitkin. Ainakin nyt polku oli vieläpä merkattu katkaistulla aurausmerkillä.

7-vuotias kiipeili innoissaan kalliolla lohkareelta toiselle. Kiipesimme myös Retkipaikka-blogin kirjoituksen johdattamina neliskulmaisesta aukosta avautuvaan ison luolan ensimmäiseen huoneeseen, mutta sen pidemmälle kallion sisään emme uskaltautuneet.

Ilveksenluolakallio
  

Kaksi vuotta aiemmin olimme meloneet koko perheen voimin Kyynäräharjun viertä ja tutustuneet Korteniemen perinnetilaan, joten tällä kertaa jatkoimme luolakäynnin jälkeen autolla vielä eteenpäin kansallispuiston pohjoisosaan. Jätimme auton Peukalolamminkankaan pienelle parkkipaikalle, josta on kävelymatkaa Kaksvetisen tulipaikalle vähän alle kaksi kilometriä. Patikoimme rauhallista tahtia ja poimimme matkalla puolukoita aamupuuroa varten.


Pitkospuita Kaskvetisen reitin varrella

Kaksvetisen pieni järvi oli kaunis, mutta hyvin ruskeavetinen, matala ja pehmeäpohjainen. Ei tehnyt mieli uida tai käyttää ruoanlaittovetenä edes keitettynä.

Kaksvetinen


Kauniilta paikalta aivan rannasta löytyi siisti ja hyväkuntoinen nuotiopaikka, mutta tuulen puhaltaessa myrskylukemissa päädyimme ruoanlaittoon sisätiloihin. Ensimmäistä kertaa paistoin tuoreita maisseja nuotiolla. Kodassa ei ollut ritilää nuotion päälle, joten laitoin folioon käärityt maissit suoraan hiillokselle. Hieman arvelutti, mutta hyvin onnistuivat. Kypsymistä odotellessa tosin ehdittiin syödä makkarat ja vaahtokarkit eikä maisseille sitten enää ollut kovin paljon tilaa. Taidan kuitenkin kokeilla joskus uudestaankin.

Kaksvetisen kota

Yön aikana tuuli tyyntyi eikä aamulla ollut kiire mihinkään. Aamu-uninen poika nukkui teltassa niin kuin lapsi vain voi ja äiti jutusteli nuotion ääressä muiden yöpyjien kanssa.

Takaisin palasimme Peukalolammin laavun kautta kulkevaa reittiä. Laavu oli siisti ja puut sekä pilkkomisvälineet kunnossa, mutta hieman häiritsi sorakenttä laavun edessä ja vessojen sijoittelu aivan näkösälle. Nautiskelimme tässä kuitenkin vielä hetken ja paistoimme lättyjä lounaaksi ennen autolle paluuta.
Blogger Widget