lauantai 31. joulukuuta 2016

Rakastan ja pelkään pimeää

Jo useampana vuonna olemme löytäneet itsemme marras-joulukuussa napapiirin pohjoispuolelta. Kun toiset suuntaavat etelän aurinkoon, niin me lähdemme pohjoisen siniseen hämärään. Jos meri oli ensirakkauteni, niin luminen kaamos saa tällä hetkellä sydämeni sykkimään. Rakastan sitä kuinka pimeys antaa luvan nukkua kellon ympäri ja häivyttää taustalle tunteen siitä, että lomallakin pitäisi olla tehokas. Normaalistihan tällaisen aamuihmisen päivä on täysin pilalla, jos puolenpäivän aikaan vielä vetelehditään sisällä. Kaamoslomalla mieli rauhoittuu ja päivän ulkoiluksi riittää vaikka ihan lyhyt kävelylenkki. Sen ajankohdallakaan ei ole niin väliä, koska melkein koko ajan on kuitenkin pimeää. Ja sitten ei kuitenkaan ole, koska lumi valaisee maiseman.






Rakastan pimeää ja hämärää, mutta samalla pelkään niitä. Oikeastaan vasta tänä syksynä olen uskaltanut valaistujen alueiden ulkopuolelle yksin. Uskaltauduin jopa hiihtelemään Oittaalla valaisemattomilla laduilla, vaikka näin Espoossa syntyneenä ja kasvaneena Bodominjärven ympäristö saa mielikuvituksen erityisen hyvin laukkaamaan.
 

Uuden järkkärirungon myötä sain taas kipinän valokuvaamiseen ja huomasin, että kameran kanssa säätäminen auttaa työntämään pelot taka-alalle. Ilman kameraa, yksin ollessa kaikki puut ja niiden varjot näyttävät ihan erilaisilta kuin valoisaan aikaan. Onneksi ihan korvessa pelottaa vähemmän kuin kaupunkimetsissä tai ainakin silloin on helpompi vakuuttaa itselle, ettei lähettyvillä todennäköisesti ole ketään tai mitään mistä voisi oikeasti olla vaaraa.

Rinkkaputken Annen uudenvuodenlupaus on selättää pimeänpelko täysin vuonna 2017. Itse en usko ihan niin pitkälle pääseväni, mutta koitan ainakin antaa pelon olla rajoittamatta ulkoiluani kovin paljoa. Viime viikolla Ylläksellä lähdin yksin hiihtämään ja kuvaamaan vasta kymmenen aikaan illalla, mikä on ollut aiemmin itselle täysin vieras ajatus. Puolenyön jälkeen mökille palatessa tiesin, että olen löytänyt uuden tavan nauttia ulkoilusta ja aion lähteä yksin pimeyteeen uudestaankin. Jonain päivänä ehkä vielä jonnekin, missä ainoat valonlähteet ovat kuu ja tähdet.



Yleensä olemme olleet kaamosaikaan liikkeellä oman perheen kesken, mutta tänä vuonna vietimme joulua Ylläksellä isommalla porukalla. Ihan samanlaiseen kaamoshorrokseen ei siis päästy vaipumaan kuin aiempina vuosina, mutta rauhoittumaan pystyin ja yhtä lailla raastavalta tuntui palata lumettomaan kotikaupunkiin. Onneksi joulukiireet ovat kuitenkin jo takana ja lomaakin vielä viikko jäljellä. Ehkä lähden vielä jonakin kirkkaana yönä kuvaamaan täällä kotiseudullakin.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Meidän ensimmäinen partioretkemme

Kerroin jokin aika sitten esikoiselle, että lähdemme partion jouluretkelle ja että siellä nukutaan sisällä leirikeskuksessa. Poika katsoi minua kuin mielenvikaista. Mikä se sellainen yöretki muka on, jossa EI nukuta teltassa. Hyvä minä! Olen selvästi onnistunut opettamaan lapselle, että teltassa nukkuminen on kivaa ja luontevaa. Tai ainakin itsestäänselvyys.

Viime viikonloppuna päästiin siis tutustumaan partiotoiminnan osaan, joka on itselle täysin vierasta. Tai tietysti lapsuudessa olen ollut muiden tahojen kesäleireillä eri leirikeskuksissa ja muistelen, että aika monelta sellaiselta minut on jouduttu hakemaan kesken pois. Jostain syystä leireille kuitenkin aina halusin ja vähän isompana sitten ymmärsin, että niillä jaksamistani helpottaa huimasti oman ajan ottaminen. Niinpä lähdin aina tilaisuuden tulle kävelylle yksin enkä yrittänytkään olla koko ajan sosiaalinen.
Olin kovin helpottunut, kun lapseni ei kokenut tätä ensimmäistä partioretkeään liian kuormittavaksi, vaikka etukäteen kovasti miettikin, että leirillä on varmasti paljon ihmisiä ja melua. Näinhän tietysti olikin, varsinkin ruokailutilanteet olivat hälyisiä, itsellänikin oli niissä vaikeaa. Lapsi olikin retken jälkeen todella väsynyt, mutta mieli oli kuitenkin iloinen, uskon että lähtee uudestaankin. Juuri tällaisia positiivisia kokemuksia vähän jännittävistä tilanteista, jotka kuitenkin pysyvät ylikuormitusrajan alapuolella, jokainen lapsi tarvitsee.  Meidän esikoisen kaltaisille erityisherkille lapsille ne ovat ihan huipputärkeitä.

Retkellä oli hyvä ja lämmin tunnelma, oltiin paljon ulkona ja oli paljon mukavaa tekemistä. Välillä tosin tuntui, että ohjelmaa oli jopa pikkuisen liikaa. Lapset ja aikuiset ovat kuitenkin niin erilaisia. Osa nimenomaan tarvitsee koko ajan ohjelmoitua tekemistä ja osaa taas kaipaisi välillä kunnon hengähdystaukoa. Tasapainoa on varmasti vaikea löytää.

Ensimmäinen retkipäivä huipentui iltanuotioon, jonne kuljettiin kauniisti kynttilöillä valaistua polkua pitkin. Nuotiolla laulettiin ja leikittiin leikkejä, joihin kaikkien oli helppo osallistua ilman paineita osaamisesta tai pärjäämisestä. Uskon, että tämä tunnelma olikin se, joka helpotti jaksamista.


Itselle näin aikuisena tällaiselle retkelle osallistuminen oli vähintään yhtä raskasta kuin lapsenakin. Vaikka nyt osaakin jo käsitellä tunteitaan paremmin, niin kuormaa lisää se, että on vastuussa vieraista lapsista itselle vieraassa ympäristössä. Edes yöllä ei pysty täysin rentoutumaan. Olinkin oikeastaan onnellinen, kun sunnuntaina tultiin kotiin ja vastassa ollut kuopus oli kuumeessa. Kerrankin tuo pieni ikiliikkuja halusi vain käpertyä syliin ja olla siinä paikallaan. Enempää en olisi pystynyt antamaankaan.  

lauantai 10. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän geokätköseikkailu Soukan rantakallioilla

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Lähdimme itsenäisyyspäivänä etsimään geokätköjä Hanikan luontopolun varrelta, Espoon Soukasta. Kätköjäkin löytyi, mutta löytyi myös uskomattoman hienoja merenrantamaisemia.

Hanikan luontopolku, Espoo


Jätimme auton Hanikan kuntoradan parkkipaikalle ja lähdimme kiertämään luontopolkua vastapäivään, ohi Sökö Sommarö -vapaapalokunnan rakennuksen. Siinä pysähdyimme jo ensimmäisen kerran, paloaseman piha oli kuin luistinrata eikä paikalla ollut ketään, joten varsinkin kuopus oli innoissaan. Juoksi, liukui ja kaatuili. Paloaseman jälkeen palasimme takaisin luontopolulle, joka kulki rantakaislikon vierellä. Pian saavuimme upealle kalliolle, josta luonto oli muovannut täydellisen liukumäen. Edellisen vuorokauden vesisade oli kastellut rantakallion ja sen jälkeen nopeasti kiristynyt pakkanen oli jäädyttänyt sen. Vähän hirvitti pysähtyykö liuku rantaviivaan, mutta lapset selvästi itsekin ymmärsivät ettei meren jään kestävyyttä kannata mennä kokeilemaan.


Kallion päällä syötiin eväät: lämmintä mehua, leipää ja pipareita. Sitten jatkettiin liukkaalla taiteilua. Esikoinen olisi jäänyt kallioille leikkimään varmasti iltaan saakka, mutta pienempi kyllästyi vähän nopeammin ja kailotti suureen ääneen äidin kuiskauksen: "Nyt etsitään se geokätkö ja sitten mennään lintutornille."

Hanikan luontopolku, Espoo


Aika monen "vielä yksi lasku" -laskun jälkeen jatkoimme matkaa rantaa ja pitkospuita pitkin eteenpäin Kaitalahden lintutornille. Tornin ympäristön kaislikot olivat melkein yhtä jännittäviä kuin liukkaat rantakalliot. Aika hujahti niin, että aurinkokin alkoi jo painua mailleen ja meidän oli aika lähteä kotiin päin.

Espoo, Hanikan luontopolku, Kaitalahden lintutorni

Niin, ne geokätköt. Kolmen helpohkon kätkön etsimiseen oli energiaa, alueelle jäi vielä aika monta myöhemmin löydettäviksi.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Tonttupolulla

Otsalamppujen välkettä Espoon keskupuiston polulla. Lampun valo osuu puuhun ripustettuun heijastimeen, joka näyttää reitin eteenpäin. Pienet jalat juoksevat etsimään seuraavaa välähdystä. Polun päässä nautitaan joukolla pipareita ja glögiä. "Äiti, saanko mä vielä yhden", kuuluu monesta suunnasta. 
 Tonttupolku, Epeli, Espoon keskuspuisto
Osallistuimme kuopuksen kanssa sunnuntai-iltana Epeli ry:n tonttupolulle. Epeli toimii nykyään Espoon ladun alaisuudessa järjestäen luonto- ja retkeilypainotteista toimintaa lapsiperheille. Olin joskus aiemmin lukenut ko. yhdistyksen olemassaolosta, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdimme johonkin tapahtumaan mukaan. Mukavaa oli, joten mennään varmasti uudestaankin, kun sopiva juttu osuu kohdalle.

Tonttupolku, Epeli, Espoon keskuspuisto



lauantai 26. marraskuuta 2016

Harmaa Karhunkierros

18-23.11.16

Karhunkierrokselle? Tähän aikaan vuodesta?
Joo.
Hiljaisuus... okei.
Uusi hiljaisuus... siellä on varmaan pimeää ja kylmää.
Joo :)

Kynttilän hehku näkyy Siilastuvan ikkunastaSesonkiaikoina Suomen suosituimmilla vaellusreiteillä riittää retkeilijöitä. Karhunkierros Kuusamossa on yksi näistä kohteista, joista kaikki ovat kuulleet ja moni on itsekin käynyt ainakin päiväseltään. Maisemat ovat jylhät ja retkeilyrakenteet kunnossa. Kuitenkin, jos on valmis hieman tinkimään ajankohdasta ja sääoloista, niin on mahdollista että näissä upeissa puitteissa saa vaeltaa ihan yksin.

Googletin etukäteen "Karhunkierros marraskuussa" ja huomasin kyllä, että tällä haulla tuli paljon vähemmän relevantteja osumia kuin vaikkapa "Karhunkierros syyskuussa". Silti olin yllättynyt, ettei yhdessäkään tuvassa ollut muita yöpyjiä. Oikeastaan ainoat näkemämme ihmiset koko aikana olivat lauantaina pientä Karhunkierrosta kiertäneet päiväretkeilijät sekä yksi pariskunta Kiutakönkään lähellä. Lisäksi ensimmäisenä yönä puolenyön jälkeen joku kävi Siilastuvan terassilla, kurkisti sisään, sanoi: "On siellä porukkaa" ja jatkoi matkaa.

Jussinkämpän vieraskirjasta selvisi, että olimme neljännet tuvassa marraskuun aikana yöpyneet. Myönnän, että tuntui melkein pahalta lämmittää kahdenkymmenen hengen hirsilukaalia kahdelle hengelle yhtä yötä varten. Vieläpä vähän märillä puilla. Samaisessa vieraskirjassa luki, että syyskuun toisella viikolla paikalla oli ollut 40-50 henkeä. Suora lainaus: "Ihan sikana porukkaa."

Taivalköngäs
Ihka ensimmäinen autiotupiin perustuva vaellus on siis nyt takana. Koska olin vieläpä liikkeellä ilman lapsia, niin rinkka painoi ihmeellisen vähän, puuttuihan sieltä teltta sekä lasten varusteita ja ruokia. Olo oli muutenkin vapaa, kun ei ollut vastuussa kenestäkään. Tuntui siltä, että voisi juosta ja hyppiä koko Karhunkierroksen läpi.

Oikeastaan ihmeellistä onkin miten tuohon samaan rinkkaan saa niin paljon enemmän tavaraa ahdettua ja kiinnitettyä, jos vain oikein yrittää. Varsinkin niillä retkillä, jotka olen tehnyt yksin lapsen/lasten kanssa, on kantamus ollut ihan kesäkelilläkin aika paljon painavampi.

Näkymä harmaalle joelle Jussinkämpän rannasta

Kävelimme Juuma-Ristikallio -välin sekä poikkesimme ilman rinkkoja Kallioportissa ja Oulangan kanjonilla. Vuodenajasta huolimatta matka pääkaupunkiseudulta reitin varteen ja takaisin sujui täysin julkisilla. Ei toki kovin nopeasti tai helposti, menomatkalla istuin yhteensä seitsemässä eri junassa, bussissa tai pikkubussissa ja matka kesti yli 20h suuntaansa. Siinä ehti mieli rauhoittua kiireisen työviikon jälkeen.

Karhunkierroksen varrella riittää jyrkkiä rinteitä ja hienoja koskia. Vastapainona on sitten myös hieman jopa tylsää kangasmetsää. Oulangan kanjoni (alla), oli minusta ehdottomasti yksi hienoimmista reissulla näkemistämme paikoista. Kuva ei mitenkään tee oikeutta paikalle, joka oli minusta jopa vaikuttavampi kuin reitin varsinainen päänähtävyys, Kiutaköngäs.
  Näkymä alas Oulangan kanjoniin

Reissun aikana oli, kuten odotettu, märkää ja pimeää. Satoi vettä, räntää ja lunta. Jos ei satanut, niin kosteus tuntui tiivistyvän suoraan ilmasta ja kastelevan kaiken. Kenkäni olivat joka ilta aivan litimärät. Sitten yhtenä päivänä näimme häivähdyksen auringosta. Hetken verran maisemassa oli muitakin värejä kuin musta ja valkoinen.
Jäätynyt Oulankajoki

Jäkälän hauskasti kuvioima kivi Hiiret tuntuivat joillakin tuvilla olevan varsinainen ongelma. Joka paikassa on tietysti hyvä ripustaa ruoat yöksi seinälle ja koittaa olla murustelematta kovasti, mutta Taivalkönkään tuvassa oli erityisen rohkeita otuksia sekä erityisen paljon niiden jätöksiä. Juttelimme pöydän ääressä ja toinen rinkka oli metrin päässä oli tuvan lattialla, suuaukko auki. Sinne vaan vilahti pieni ravinnonetsijä. Yö kuluikin sitten kuunnellessa rapinoita joka puolelta ja miettiessä koska jokin vilistäjistä pyyhältää naaman yli. Ei kiva. Enpä ollut etukäteen ajatellut, että teltta pitäisi olla mukana eläinten varalta.

Taivalkönkään autiotupa sisältä

Marraskuussa päivät ovat lyhyitä ja osa maisemista jäikin meiltä näkemättä. Oma viehätyksensä on kuitenkin kulkea pimeää polkua pitkin kuunnellen könkäiden pauhua jossain alhaalla. Voi vaan arvailla kuinka lähellä tai kaukana vesi oikeastaan onkaan.

Retken paras hetki oli kun kuljimme pilkkopimeässä metsässä, oransseja reittimerkkejä tarkkaillen. Yhtäkkiä pimeyden keskeltä ilmestyivät näkyviin satumaiset, täydellisesti rinteeseen sopivat, lumen peittämät portaat, joita kukaan ei ollut kulkenut viimeisen lumisateen jälkeen. Mäen päällä istahdin kivelle ja ajattelin: metsä on lempeä, metsä on turvallinen. Kaikki on hyvin.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Lumi sulaa, pakko hiihtää

Lumi tuli etelään taianomaisesti marraskuun alussa ja ensi viikolla se sulaa pois. Ehtikö pienten lasten äiti hiihtämään? Ehti hyvin, eikä mennyt edes yöhommiksi, vaikka kuvien perusteella siltä ehkä näyttääkin. Järkkäri reistaili, joten tällä kertaa oli tyytyminen puhelimen kameraan.

Sunnuntai-iltana seitsemältä Oittaan parkkipaikalla oli hyvä määrä autoja, mutta erikoisesti ne olivat kaikki pakkautuneet siihen päähän parkkipaikkaa, joka on lähellä lumetettua, 1.3 km latua. Itse hiihtelin puolitoista tuntia valaisemattomalla ladulla Oittaan ja Solvallan välillä näkemättä ketään. Hämärä talvinen metsä ja suksien narahdukset ladulla saivat mielen rauhaisaksi. Samalla tuli testattua upouusi otsalamppukin, hyvin näki. Suurkiitos Espoon kaupungin liikuntatoimelle, että ladut tehdään heti kun saadaan lunta, vaikka onkin tiedossa etteivät ne kovin kauaa kestä. Tällä jaksaa taas monta lumetonta ja märkää päivää.

 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Sorlammella marraskuussa

Eräänä marraskuisena aamuna mies lähti töihin, esikoinen kouluun ja minä hyppäsin kuopuksen kanssa Nuuksioon menevään bussiin. Olin jo lokakuun alkupuolella katsellut bussiaikatauluja ja miettinyt pientä retkeä Takalan laavulle. Onneksi tarkistin aikataulut vielä lähtiessä sillä bussit eivät kuljekaan Kattilaan saakka lokakuun lopun ja toukokuun alun välisenä aikana. Muutin siis suunnitelmaa ja jäimme bussin kyydistä jo Sorlammen kohdalla.

Sorlampi, Espoo
Sorlampi on aivan Nuuksion eteläpuolella ja kuuluu ymmärtääkseni Helsingin  virkistysalueisiin vaikka Espoossa sijaitseekin. Ainakin lammen rannalla oleva nuotiopaikka on Helsingin kaupungin ylläpitämä. Lammen ympärillä kulkeva, 5.5 km mittainen luontopolku taas on Espoon liikuntapalvelujen hoidossa. Tällä kertaa emme kiertäneet koko luontopolkua, vaan kuljimme lyhintä reittiä nuotiopaikalle, siitäkin tuli bussipysäkiltä lähtien matkaa vajaa 2 km suuntaansa, ihan tarpeeksi pienelle tallaajalle. Hienoja talvisia kuvia muualta luontopolun varrelta löytyy vaikkapa täältä.


Tulipaikalla puuvarasto ammotti melkein tyhjänä, poltimme säästeliäästi pari puuta ja risuja niin että saimme nakit ja vaahtokarkit lämpimiksi. Paikalla olikin kyltti, jossa luki: "ei talvikunnossapitoa". Paikan päällä myös muistin edellisen, tammikuisen reissumme tänne. Silloin puita kyllä oli, mutta ne olivat litimärkiä. En tiedä onko sitten ajatuksena, ettei puita käytettäisi talvella ja että ne siinä kasassa jotenkin kevään aikana kuivuisivat.

Sorlammen nuotiopaikka
Luontopolun varrella on mukavasti pitkospuita, kallioita ja salaperäistä kuusikkoa, jotka ihastuttivat 3-vuotiasta. Lumi oli kuorruttanut maan kauniisti ja takaisinpäin lähtiessämme alkoi sataa vielä lisää. Polku oli merkitty keltaisilla läiskillä ja osittain vihreillä nauhoilla. Keltaiset merkit oli kuulemma tarkoitettu minulle, koska pidän niin paljon keltaisesta. On aina yhtä ihmeellistä, miten paljon seuraavan merkin etsiminen voi motivoida lasta.


Paluumatka sujui ihmeen nopeasti, mutta silti melkein jäimme bussin kyydistä. Kiitos ihanalle kuljettajalle joka otti meidät kyytiin pysäkkien väliltä, tien reunasta.    

Sorlammen nuotiopaikka



lauantai 5. marraskuuta 2016

Aamu -yksin minun

Tuuli suhisee korvissa kun viiletän katuja pitkin alaspäin. Sitten käännös hiekkatielle, polkaisuja niityn vierellä ja pellon laitaa eteenpäin. Seuraavaksi havumetsän halki kohti kaupunkia. Kehä II:n ja I:n ylitys ja lopuksi vielä kaarros lehdon reunasta työpaikan pihaan.

Valkea maa ja ruskan sävyjä Pohjois-Tapiolassa
Jokainen pienten lasten vanhempi varmasti tunnistaa kroonisen aikapulan varsinkin liikunnan suhteen. Tulin myös valinneeksi työn, josta kyllä pidän, mutta jota ei oikein voi ulkotiloissa tehdä, joten työpäivät kuluvat pakosti sisällä. Työmatkapyöräily on minulle henkireikä, jolloin saan nauttia ulkoilusta, omasta ajasta ja liikkumisesta. Varsinkin näin syksyllä jokainen aamu on juhlaa. Iltapäivät eivät niinkään, mutta eivätpä ne olisi sitä bussipysäkillä seistessäkään.

Oranssina hehkuva vaahtera





Näistä nautin
  • tihkusateesta kasvoilla
  • pakkasen tuoksusta
  • kun vesi lentää sivuille ison lätäkön läpi ajaessani
  • siitä kun aamut pimenevät ja kadut tyhjenevät kesäpyöräilijöistä
  • vapaudesta aamun aikataulun suhteen
  • ettei kukaan keskeytä ajatuksiani
  • kun joskus harvoin tuuli puhaltaa mereltä meille saakka ja kietoo minut ihanaan tuoksuunsa

   Näistä en nauti
  • kerrospukeutumisesta, vaatteiden vaihdosta ja suihkusta työpaikalla
  • kuraisten vaatteiden kuivumaan ripustelusta
  • kiireen tunnusta iltapäivisin kun lapsi odottaa hoidossa hakijaa 

Autojen valoja aamuhämärässä Pohjois-Tapiolassa
Yleensä kuljen ennen pahimpia ruuhka-aikoja, mutta tällä viikolla matkasin kahtena päivänä ensiapukurssille bussilla ja junalla juuri silloin kun kaikki muutkin olivat liikkeellä. Kontrasti hiljaisen hiekkatien ja täpötäyden junan välillä oli niin valtava, että saatoin vain huokaista helpotuksesta ettei sitä tarvitse päivittäin kokea.

Espoon keskupuisto aamuhämärässä

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kurkistus Torholan luolaan

Helsingin sanomat kirjoitti viime viikolla Suomen hienoimmaksikin luolaksi kehutusta Torholan luolasta. Niinpä suuntasimme lokakuisen sunnuntain iloksi auton nokan kohti Lohjaa ja Karkalinniemiä. Emme olleet ainoat, jotka olivat lehteä lukeneet, juuri ja juuri mahduimme noin kymmenen auton parkkipaikan sivuun. Luolalle johtavalla polulla tuli vastaan ihmisiä pyöräilykypärät ja otsalamput päässä, mikä olisi tietysti ollut ihan järkevä varustus. Minä olin sen sijaan panostanut eväisiin ja unohtanut kaikki valaisimet kotiin. Onneksi muistin asian jo matkalla ja poikkesimme huoltsikalla taskulamppuostoksilla. Yhdellä fikkarilla ja puhelimen taskulampulla sitten mentiin.

Torholan luolan opaskylttiLuolassa ollessani kuulin esikoisen selittävän jollekin toiselle lapselle, että me ei voitu mennä ihan luolan perälle saakka, kun äiti ei uskalla eikä ole kypäriäkään mukana. Juurikin näin, en ole ollenkaan varma olisinko halunnut pudottautua jalat edellä pimeyteen, vaikka tiesin että kellari on varmasti Torholan vaikuttavin paikka. Vielä paluumatkallakin sain kuulla, että oli ihan tylsä reissu kun ei saanut mennä luolan syvimpään kohtaan. Oikeassa lapsi varmasti olikin, ainakin osittain, sillä luolan eteisessä ja salissa oli sen verran kuluneisuutta ja nykyajan luolamaalauksia, ettei niitä voinut erityisen kauniiksi luontonähtävyydeksi sanoa. Käymisen arvoinen paikka kuitenkin ja lapsille paljon tutkittavia koloja.

Torholan luolaa sisältä

Torholan luolaa sisältä
Luolan vierestä laskeutui jyrkähkö mäki Lohjanjärven rantaan. Kuopus laski syksyn lehtien päällä pyllymäkeä alas kuin talvella konsanaan. Rannassa oli mukava syödä eväitä ja ihmetellä ympäristöä. Kiipeiltävääkin löytyi lapsille mielinmäärin. Tällä kertaa sää oli kovin harmaa, mutta voin vain kuvitella kuinka kaunista täällä on ollut muutama viikko aiemmin kun puut ovat loistaneet keltaisina auringon säteissä.

Rantaan johtava jyrkkä polku Torholan luolan läheisyydessä

Alunperin oli ollut ajatuksena käydä samalla reissulla katsastamassa Paavolan tammi, mutta hämärä alkoi jo hiipiä eikä pienimmän jalka enää noussut kovin ripeästi, joten jätettiin suosiolla tuo Lohjanjärven vastakkaisella puolella sijaitseva kohde toiselle kerralle.

Lapsi eväitä syömässä rannassa Torholan luolan lähellä


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Mitä päässäni pyöri puolijoukkueteltassa

Viikonloppu meni partion akela- eli 7-9 -vuotiaiden ryhmänjohtajakurssilla Kiljavan leirikeskuksessa. Opin monta uutta kivaa leikkiä ja yllättävää kyllä, niitä oli hauska opetella leikkimällä aikuisten kanssa. Normaalisti olen hyvin vahvasti epämukavuusalueellani vaikkapa työporukalla tehtävissä ryhmäytymisleikeissä ja porukkahenkeä nostattamaan tarkoitetuissa leikkimielisissä kilpailuissa.

Kävin myös paljon hyödyllisiä keskusteluja ja kuulin erilaisia näkökulmia lapsiryhmän kanssa toimimiseen. Allaoleva maamerkki kehottaa kiiruhtamaan, mutta useimmiten kannattaisi ennemminkin pysähtyä kuuntelemaan lapsen rytmiä ja ajatuksia.

maamerkki, kiiruhda

Kurssilla tunsin itseni ajoittain hyvin ulkopuoliseksi. Joukossa oli partion parissa lapsesta aikuiseksi kasvaneita, joille kaikki partioon liittyvät tavat olivat itsestäänselvyyksiä. Yhdessä harjoitellut, osin sotilaallisilta ja salaseuramaisiltakin tuntuvat käytännöt toki edesauttavat lasten ryhmäytymistä ja isomman porukan kanssa jouhevasti toimimista, mutta näin aikuisena partioon liittyneelle niistä tulee helposti sopeutumis- ja motivaatio-ongelmia. Ainakin itselleni. Toisaalta kurssilla olleet nuoret aikuiset olivat niin hyviä tyyppejä, että jos omistakin lapsistani kasvaisi yhtä tasapainoisen tuntuisia, toimeen tarttuvia, luontevan itsevarmoja ja toiset huomioon ottavia ihmisiä, niin voisin olla enemmän kuin iloinen.


myrskylyhtyjen rivistö
Pystytin ensimäistä kertaa elämässäni puolijoukkuetelttaa ja ensimmäistä kertaa myös nukuin sellaisessa. Sai valita kamiinallisen ja lämmittämättömän vaihtoehdon välillä, minä tietysti kylmää rakastavana otin tuon jälkimmäisen. Ihan parasta oli kömpiä lämpimästä makuupussista saunaan ja päästä aamu-uinnille syyskylmään järveen.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Pinkissä oli kivaa (ja raskasta)

Liityimme esikoisen kanssa tänä syksynä partioon. Kaipasin muutaman vuoden tauon jälkeen jotain vapaaehtoishommia ja tuumasin että partiotahan voisi kokeilla. Tiedän aiemmasta kokemuksesta, että lasten ohjaaminen on hurjan palkitsevaa ja jotenkin minusta tuntui myös siltä, että tämä voisi olla juuri meidän pojalle sopiva harrastus. Myönnän että vähän mietityttikin, koska sekä poika että minä viihdymme paremmin pienissä ympyröissä kuin isoissa joukoissa. Varsinkaan metsässä en kaipaa suurta leiriä ympärilleni, vaan haen luonnosta erityistä rauhaa. 

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, minä akelana eli ryhmänvetäjänä ja poika sudenpentuna. Ryhmässämme on kolme aikuisvetäjää, joten hommat hoituvat helposti. Tähän mennessä on ollut tosi kivaa, lapsikin kyselee miksei partiota voisi olla useammin kuin kerran viikossa. En ole kyllä aivan varma johtuuko se itse partiosta vai siitä että tämä on nyt meidän kahden yhteinen juttu. Muutkin ryhmän lapset tuntuvat viihtyvän eikä poissaoloja ole pahemmin ollut, joten taidamme tehdä jotakin (=paljon) oikein.

Tänä viikonloppuna laumamme osallistui sudenpentujen partiotaitokilpailuun, Espoon Pinkkiin. Pinkissä kierrettiin metsään merkittyä rataa, jonka varrella suoritettiin erilaisia yhteistyötä vaativia rasteja. Piti miettiä yhdessä tarvitseeko lättytaikinaan chilikastiketta vai kananmunia tai taiteilla porukalla pullokorien päällä paikasta toiseen. Välillä syötiin eväitä ja tietysti myös herkkuja. Joillekin rasteille pääsyä piti odotella ja hauskasti lapset keksivät itselleen mieluista tekemistä odotusaikana. Tytöt keräsivät roskia ja pojat hakkasivat yksissä tuumin puunkarahkaa. Metsässä oltiin yhteensä kuusi tuntia ja kävelyä tuli noin viisi kilometriä. Päivä oli siis pitkä ja vaikka tunnelma olikin rennon mukava, niin maalissa oli aika väsynyttä porukkaa, minä mukaanlukien. 7-vuotiaille olisi ehdottomasti riittänyt vaikka kaksi tuntia lyhyempi tapahtuma. Lasten suusta kuului kuitenkin spontaani: Täällä Disney-Pinkissä on kivaa!

Kartta Kasavuoressa järjestetystä Pinkki-partiotaitokilpailusta



sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Syksyinen Stora Sjöfallet

6-12.9.15

Viime syksynä, seitsemän vuoden tauon jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen ja pääsin pidemmälle vaellukselle ilman lapsia. Huono äiti -fiilis kyllä vaivasi, 2½-vuotias kuopus aloitti päivähoidon pari viikkoa ennen reissua, ja olisi varmasti kaivannut äitiä kotona. Päätin kuitenkin lähteä, olin itse ollut jo puoli vuotta töissä ja poika oli sinä aikana kiinnittynyt enemmän isäänsä. Lisäksi ihana mummu auttoi hoidossa ettei tullut pienelle kovin pitkiä hoitopäiviä äidin poissaollessa.

Stora Sjöfallet -kansallispuisto Ruotsin Lapissa on vähemmän tunnettu kuin naapurinsa Sarek, mutta hieno paikka silti. Jalkojen alla kivikkoa, suota, pajukkoa, pieniä järviä ja jokia sekä vähän lisää kivikkoa. Tuulettomina päivinä ympärillä miljoona inisevää öttiäistä, mutta kun nostaa katseen hieman ylemmäs, niin maisemat ovat huikaisevan kauniita.

ruotsalaisen yöjunan makuuhyttiSelvittellessäni etukäteen reittiä pääkaupunkiseudulta Stora Sjöfallettiin päädyin siihen, että vaihto yöjunasta Haaparannan puolelle bussiin olisi mennyt liian tiukille. Siispä lensin Tukholmaan, jossa reissukaverini asuu. Jatkoimme yhdessä Ruotsin puolen yöjunalla Jällivaaraan (Gällivare), josta kulkee bussi no 93 kansallispuistoon (aikataulut löytyvät Norrbottens länstrafikin sivuilta).
Bussi liikennöi ilmeisesti kevättalvesta syksyyn, sillä ainakaan tällä hetkellä ei loppuvuoden aikatauluja löydy. Aikataulut on sovitettu yöjunien aikatauluihin, mutta sen verran väljästi, että odotellessa ehtii käydä syömässä tai ostoksilla Jällivaaran keskustassa. 

Yöjunassa meillä oli paikat kuuden hengen hytissä. Päiväsaikaan kaksi alinta sänkyä toimi penkkeinä, yöksi matkustajat säätivät ne itse sängyiksi seinältä löytyneen ohjeen mukaan (pahoitteluni hieman epätarkasta kuvasta). Hetki meni ohjeita pähkäillessä, mutta yhteistyöllä onnistui. Rinkoille ei hytissä ollut tilaa, vaan ne piti viedä vaunun toisesta päästä löytyvään säilytyskoppiin. Paluumatkalla sainkin sitten vähän kaivella omia tavaroitani muiden rinkkojen alta, koska jäin pois jo Arlandan asemalla.

yöjuna, Ruotsi

ohje yöjunan penkkien muuttamiseksi sängyiksi ja takaisin

Alunperin ajatuksemme oli mennä bussilla Ritsemiin saakka ja sieltä venekyydillä järven yli Akka-tunturin juurelle. Syksyn viimeinen venekyyti oli kuitenkin mennyt edellisenä päivänä, joten teimme ympyrälenkin Suorvan padolta. Kuljimme kuusi päivää polkujen ulkopuolella ja vain muutaman kerran näimme muita kulkijoita, emmekä silloinkaan jutteluetäisyydeltä. Pysyttelimme kartalla näkyvällä alueella (klikkaa kuvaa isommaksi), emme ahnehtineet kilometrejä emmekä korkeusmetrejä vaan nautimme olostamme ainoana tavoitteena olla viikko erämaassa.

Kartta Stora Sjöfallet -kansallispuistosta



Säät suosivat suurimman osan aikaa, mutta tuuli oli ajoittain kova eikä tuulensuojaa löytynyt kuin isojen kivilohkareiden takaa tai jyrkempien rinteiden vierestä. Tuuli piti hyönteiset loitolla, mutta pysähtyessä tuli äkkiä kylmä. Kun yhdistää sateen ja kovan tuulen, niin illalla ei ole telttapaikan suhteen kovin kranttu. Alla oleva kuva ei ole vinossa, teltta on.  

Teltta rinteeseen pystytettynä

Rinkkaa kantaessa pohkeet olivat kovilla ja askeleita tuli otettua paljon enemmän kuin kartasta ensivilkaisulla voisi kuvitella; kivien yli tai ympäri, kurun toista reunaa alas ja toista ylös ja sitten sama uudestaan. Ei silti tarvitse kahta kertaa miettiä lähtisinkö samalle reissulle uudestaan. Hienoimmat paikathan ovat yleensä pienen (tai ison) vaivannäön takana. Omasta mielestäni reissun ehkä mieleenpainuvin paikka on alla olevassa kuvassa. Niin karua, että tunsin olevani sadussa tai toisella planeetalla.

Stáhpaijåhkån maasto on kuin toiselta planeetalta
Reitin valinnan kanssa sai olla aika tarkkana, osittain maasto oli helppokulkuista, välillä taas kaikkea muuta. Etenkin jokia ylitettäessä piti vähän miettiä lähteäkö etsimään ylityspaikkaa ylä- vai alajuoksulta. Joskus isompi joki muodostui ylärinteen pienten purojen yhdistyessä isommaksi. Joskus taas ylhäällä huippujen välissä oli järvi, josta joki lähti ensin leveänä ja sitten alhaalla suistossa haarautui useaksi matalammaksi ja helpommin ylitettäväksi haaraksi. Kartta piti siis olla käsillä kaiken aikaa, vaikka muuten suunnistaminen tällaisessa puuttomassa maastossa on aika helppoa.




Olimme liikkeellä syyskuun toisella viikolla ja vaikka lähtiessä koivut olivat vielä vihreitä, maaruskaa näkyi jo. Ensimmäistä ja viimeistä yötä lukuunottamatta kuljimme puurajan yläpuolella, mutta palatessamme Suorvan padolle saimme huomata puidenkin jo saaneen keltaisen ja punaisen sävyjä. 
Viimeisiä kilometrejä kulkiessa näköpiirissä häämötti järven toisella puolella kulkeva tie, jolla autojen valot välkkyivät illalla. Haikeaa.
Ruskan sävyt alkoivat näkyä vaellusviikon loppupuolella, näkymä Akkajärvelle


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Vaikuttava Rokua

Kesälomareissulla nähtiin taas monta hienoa paikkaa, mutta yksi oli erityisen vaikuttava. Ehkä siksi, ettemme olleet lainkaan suunnitelleet reissua Rokualle, vaan päädyimme sinne puolivahingossa.

Rokua sijaitsee alle sata kilometriä Oulusta kaakkoon ja myönnän täysin, etten ollut aiemmin edes kuullut koko paikasta. Alue on täynnä jääkauden muovaamia suppia, dyynejä ja harjuja, joiden syntyä valoitti opastuskeskus Supasta löytyvä näyttely. Näyttely oli pieni, mutta hvyin toteutettu, 7-vuotiaskin jaksoi kiinnostua. Opastuskeskuksesta saimme myös alueen kartan ja patikoimmekin sitten muutaman kilometrin lenkin Syvyydenkaivon, Suomen syvimmän supan ympäristössä. Niille, jotka eivät muista, niin suppahan on kuoppa, joka on muodostunut maan sisään jääneen jäämöhkäleen sulaessa pois.

Maasto oli tietysti kovin mäkistä ja kolmevuotiasta saikin aika lailla motivoida. Ensimmäiset ylämäet menivät polkujen varsilta löytyneiden herkullisten mustikoiden avulla, mutta Syvyydenkaivon pohjalla sitten voimat (tai motivaatio) loppuivat ja pieni pääsi reppuselkään. Kovasti poika myös haikaili viime vuonna käytössä olleen lastenkantorinkan perään, mutta sen olin jättänyt ihan tarkoituksella kotiin. Tiedän että väsy iskee paljon nopeammin kantolaitteen ollessa näköpiirissä enkä ihan huvikseni enää tuota 17-kiloista kanniskele.

Jo käytöstä poistunut Rokuan rautatie, jota pitkin on aiemmin kulkenut juna alueen kahden hotellin välillä, oli lasten mielestä edelleen hieno. Erityisesti rautatien toinen vaihde hotelli Rokuanhovin pihapiirissä aiheutti riemunkiljahduksia, vaikkei ihan täysin kunnossa enää ollutkaan.

Säät eivät suosineet valokuvaamista, mutta itse asiassa minuun teki isoimman vaikutuksen rauha ja pehmeä jäkälämatto, joka levittäytyi kaikkialle ja jollaista ei poronhoitoalueilla näe. Tänne täytyy päästä uudestaan.

Jäkälämatto Rokualla

maanantai 19. syyskuuta 2016

Nuku yö mummolan takapihalla

Oltiin lähdössä viikonlopuksi mummolaan, kun esikoinen huomasi Suomen Ladun kalenterista nuku yö ulkona -tekstin. Eipä siinä muu auttanut kuin heittää takakonttiin makuupussit, -alustat ja teltta.

Oli vaihteeksi ihan mukava pystyttää telttaa tasaiselle alustalle; ei juuria, ei kiviä, ei käpyjä. Monta pientä pystytysapulaistakin sain mukaan. Niinpä tuli varmasti kaikki kiilat käytettyä vaikkei kovin suurta tuulta ollut luvassa. Sitten vaan sisälle saunaan ja iltapalalle, minkä jälkeen oli ihana kömpiä makuupussiin.
 nuku yö ulkona
Ihmeellisen rauhallinen viikonloppuyö omakotialueella. Jos olisimme kotilähiöön telttamme sijoittaneet, olisin taatusti herännyt alkuyöstä mopojen pärinään ja aamuyöstä koirien haukuntaan. Nyt nukuin sikeästi kuin metsässä, vasta aamulla linnunlaulu herätti.



Yöllä lämpötila oli painunut neljään plusasteeseen, hyvin kuitenkin pysyttiin lämpiminä. Toisinaan on tullut hytistyä teltassa, joten osaan nauttia siitä että on tarpeeksi lämmin makuupussi. Itsellä on Rabin untuvapussi, lapsella Deuterin lasten kuitupussi Starlight Exp. En usko, että itse tarkenisin tuossa lapsen pussissa, mutta onneksi poika on niin kuumaverinen ettei palele oikeastaan koskaan. Ennen ensi kesää pitäisi kuopuksenkin siirtyä vauvojen makuupussista juniorikokoon. Pohdinnassa on, hankitaanko toinen lasten makuupussi vai siirtyisikö esikoinen jo pieneen aikuisten pussiin. Näistä mietinnöistä tullee jossain vaiheessa erillinen postaus.

Tänään kuopus ilmoitti, että seuraavan kerran kun mennään mummolaan, niin on sitten hänen vuoronsa nukkua äidin kanssa teltassa. Ihanasti lämmitti sydäntä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Miksei aina voi olla maanantai

11-12.9.16 Iso-Holma, Nuuksio

Nyt kyllä nolottaa. Suunnistan iltarasteilla B-ratoja ja olen tehnyt useita viikon vaelluksia merkittyjen reittien ulkopuolella. Silti onnistuin eksymään Nuuksiossa matkalla Kattilasta Iso-Holmaan. En pahasti, ja löysin samalla itse asiassa mukavamman reitin sekä enemmän puolukoita, mutta kolmevuotiaan kanssa jokainen ylimääräinen sata metriä tuntui aika pitkältä. Etenkin kun päiväunet olivat jääneet muka hyvästä suunnittelusta huolimatta väliin. Seuraavana aamuna, karttaa virkeänä katsoessa en voinut uskoa miten olin voinut erehtyä paikasta. Yhtä hölmöiltä eksymiset aina tuntuvat, olivatpa sitten pieniä tai suuria. Perille kuitenkin päästiin ennen pimeää ja onneksi oli herkkuja matkassa.

popkornit pursuavat trangian kattilasta

Kävin siis kuopuksen kanssa yöpymässä Iso-Holmassa, joka oli minulle ihan uusi tuttavuus. Arvelin, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jopa noin lähellä Haukkalampea saisi olla rauhassa. Oikeassa olin, meidän lisäksemme oli vain yksi yöpyjä, joka kertoi että edellisenä yönä paikalla oli ollut parikymmentä telttakuntaa. Huh, onneksi oli maanantai vapaata.

Iso-Holman leririntäalue
Iso-Holmasta ei taida tulla meidän lempipaikkaa, telttailualue oli jotenkin nuhjaantuneen ja kuluneen näköinen. Täällä on moni käynyt meitä ennen ja sen näkee. Taas kuitenkin itse järvi, ympärillä kohoavat kalliot ja suot saivat mielen rauhalliseksi. Ehkä tänne voisi palata, kun lumi on peittänyt maan.

Iso-Holman niemi







Yöllä olin kuulevinani teltan absidista rapinaa ja aamulla sainkin sitten  muistutuksen ruoan pakkaamisen tärkeydestä. Pojan reppuun oli jäänyt muutama suklaavohveli ilman mitään käärettä. Reikä repussa ei niinkään omistajaa harmittanut, mutta ne suklaat, niitä kaivattiin koko loppureissu.

Jyrsijöiden tekemä reikä repun pohjassa


Aamupäivällä palattiin takaisin Kattilaan, syysaurinko lämmitti ja sai kaikki värit hehkumaan. Oli kevyt kävellä.

Kivistä polkua Iso-Holman ja Kattilan välillä

Retken lopuksi levähdettiin vielä Kattilan tulipaikalla, joka oli yllättävän siisti ja tunnelmallinen ollakseen ihan parkkipaikan läheisyydessä. Viereisen niityn lampaat ja lehmät ilahduttivat ja pelottivat pientä kulkijaa.

Lampaita  Kattilan niityllä



Blogger Widget