lauantai 25. helmikuuta 2017

Hiihtoretki Solvallasta Espoon keskuspuistoon

Aurinko oli vihdoin tullut esiin monen harmaan päivän jälkeen. Olin ollut edellisenä päivänä iltaan saakka töissä ja lapset olivat lähteneet mummolaan hiihtolomalle. Saatoin hyvillä mielin lähteä hiihtoretkelle keskellä päivää. Eväät reppuun, sukset kainaloon, bussilippu taskuun ja kohti Nuuksiota. Peukut ja varpaat pystyssä että edellisen vuorokauden aikana satanut lumi riittäisi hiihtämiseen. Aioin hiihtää Solvallasta kohti kotia, niin pitkälle kuin mahdollista.

Sovallan kuntorata. latu


Jäin bussin kyydistä Haltian luontokeskuksen kohdalla, kävelin mäen ylös Solvallan urheiluopiston parkkipaikalle ja laitoin sukset jalkaan. Pakkasta oli muutama aste ja aurinko kimmelsi lumella, oli mitä parhain hiihtosää. Mitään ladulle johtavia opasteita en nähnyt, joten jouduin vähän aikaa miettimään mihin suuntaan lähden. Kierrettyäni melkein täyden lenkin Solvallan kuntorataa, saavuin risteykseen josta lähti yhdyslatu Pirttimäkeen. Tässä kohtaa huomasin selkäni takana kyltin kielletystä hiihtosuunnasta, olin sattumalta tullut hiihtäneeksi kuntorataa oikeaan kiertosuuntaan. Tähän risteykseen olisi Haltialta päässyt lyhyempääkin reittiä, mutta sitten olisin ilmeisesti kiertänyt lenkkiä väärään suuntaan ja samalla olisi myös jäänyt näkemättä koko reissun kauneimmat maisemat.

Solvallan kuntorata, latu


Hiihtelin hiljalleen kohti Pirttimäkeä. Haastetta toivat jyrkät ja kapeat laskut. En tullut laskeneeksi kuinka monta "vaativa lasku" -kylttiä Solvalla-Pirttimäki välillä oli, mutta enemmän kuin tarpeeksi niitä löytyi. Lisäksi lunta oli vain muutama sentti jäisen pohjan päällä. Varsinkin jyrkimmissä mäissä jää oli täysin näkyvissä. Tämä teki alamäistä vähintäänkin jännittäviä, varsinkin uuden kameran keikkuessa olalla. Esimerkiksi alla näkyvässä mäessä otin suosiolla sukset pois ja siirryin pientareen puolelle.

Unelmoin matkalla Pirttimäen kahvilan antimista, mutta olin vielä kilometrin päässä kahvilasta sen sulkemisaikaan. Pysähdyin syömään omia eväitä ja jatkoin matkaa kohti Oittaata. Pirttimäen jälkeen latuväylä leveni, mäet olivat loivempia ja maisema muuttui avarammaksi. Pirttimäki-Oittaa väli oli myös ainoa, jossa oli edes jonkinlainen latu.

Pirttimäki-Oittaa. latu


Suht nopeasti olinkin jo Oittaan tuntumassa. Oittaan kahvila olisi ollut auki, mutta siellä käynnistä olisi tullut reilun kahden kilometrin lisämatka hieman tylsää latua pitkin. Arvelin myös, että olisin suunnannut kahvilasta todennäköisemmin bussipysäkille kuin takaisin ladulle. Läksin kohti etelää vaikka edessä oleva alusta näytti aika haastavalta. Täällä ei voinut enää mitenkään puhua ladusta. Näkyvissä oli vain jäätä ja jäistä lunta.



Ilmeisesti vastikään kulkenut latukone oli vienyt viimeisetkin lumet jään päältä. Kamera pysyi tällä osuudella visusti repun suojissa. Kehä III:lle saapuessani oli sitten lopulta otettava sukset pois jalasta. Vähän aikaa ihmettelin Bembölen myllyn raunioita, mutta sitten vilu pakotti jatkamaan matkaa. Kävelin isojen teiden ali ja Ikean kohdalla pääsin taas suksille.



Tiesin että Oittaalta pitäisi päästä hiihtämään Espoon keskupuistoon, mutta en ollut katsonut reittiä kartasta kovin tarkasti. Kysäisin tietä kahdelta ostosreissulla olleelta herrasmieheltä ja sain heiltä vahvistuksen, että valitsemaani tietä pääsee Turunväylän ali. Hekään eivät osanneet neuvoa tarkkaa reittiä Keskupuistoon, arvelivat kuitenkin että minun pitäisi vielä jatkaa itään päin. Hetken mietiskelimme reittivaihtoehtoja ja juttelimme siitä ettei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan vaan että kaupunkimetsistäkin löytyy samoiltavaa. Sitten jatkoin matkaani ja pian tulin risteykseen, josta olisi tullut kääntyä Kauniaisten Kasavuoren suuntaan. Kasavuoren kupeesta olisi pitänyt jatkaa Turunväylän pohjoispuolta Koivuhovin asemalle saakka. Päähäni oli kuitenkin iskostunut virheellinen ajatus, että minun pitäisi ensin päästä moottoritien eteläpuolelle joten jatkoin matkaani kohti alikulkua.



Keski-Espoon urheilupuiston takana meinasin jo luovuttaa, mutta tapaamiltani miehiltä saamieni tsemppien voimalla päätin kävellä Tuomarilan ja Sunan läpi keskuspuistoon. Venus nousi taivaalle ja sen avulla suunnistin reilun kahden kilometrin matkan Sunan huuhkajanportille Keskuspuiston laidalle.

Espoon keskuspuistossa ladut kulkevat suurelta osalta omalla väylällään kävelytien vieressä. Näin ollen ne pysyvät suhteellisen hiihdettävinä vaikka lunta olisikin vähän. Pääsinkin pimenevässä illassa viimeiset kilometrit kotiin suksia enää pois jalasta ottamatta. Väsyneenä, mutta onnellisena mietin, että seuraavan kerran otan kartan mukaan vaikka kotikaupungin laduila ja kaduilla hiihdänkin.





4 kommenttia:

  1. Voi kun on tuttuja maisemia ja niin autenttiset luonnonvalot. Lähes samaa reittiä ollaan käpöstelty, tosin muutamassa pätkässä ja eri vuodenaikoina. Pirttimäki - Kellonummen hautausmaa väli viime keväänä, kun lähes koko pätkä oli pelkkää jäätä. Kaikkea sitä tekeekin geokätköilyn varjolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäällä kävely voi olla vähän hidasta, ainakin jos ei ole nastakenkiä :)

      Poista
  2. Olipa kiva löytää blogisi, kun samoilla seuduilla retkeillään, myös lasten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Tervetuloa lukemaan. Ehkä joskus törmätäänkin.

      Poista

Blogger Widget