perjantai 11. elokuuta 2017

Veneretki Pielisen Hiekkasaarille

Heti, kun luin Retkipaikasta Pielisen hiekkasaarista, tiesin että haluan vierailla niillä, jos joskus päädymme Kolille. Hiekkasaaret kuuluvat saariketjuun, jonka muodostaa Pielisen läpi kulkeva harju. Suuri osa harjun saarista kuuluu Kolin kansallispuistoon ja osalla niistä onkin tulipaikkoja retkeilijän iloksi. Muutamilla saarista saa myös leiriytyä (katso tarkemmin täältä).

Tänä kesänä Kolille päästyämme pohdimme millä keinoin saarille olisi lasten kanssa järkevin mennä. Luontokeskuksessa käydessämme huomasimme että metsähallitus järjestää Hiekkasaarille veneretkiä kerran viikossa. Onneksemme mahduimme seuraavan päivän kyytiin, vaikka veneessä on paikkoja vain kymmenelle matkustajalle.

Metsähallituksen vene, Pielisen hiekkasaaret

Veneretki lähti Kolin satamasta tälle kesälle tyypillisessä pilvisessä säässä. Noin kahdenkymmenen minuutin päästä rantauduimme Pienelle Hiekkasaarelle. Tällä saarella on pituutta noin 700 metriä ja leveyttä keskimäärin alle 50 metriä. Saaren länsirannalla on hieno hiekkaranta, joka aurinkoisella kelillä houkuttelisi uimaan. Tosin uimataidottomille sitä ei voi suositella, sillä ranta syvenee todella nopeasti.

Pielisen Hiekkasaaret, Koli


Retkemme vetäjä ryhtyi sytyttämään nuotiota kun matkustajat hajautuivat tutkimaan saarta. Lasten mielestä hiekkarantaa hienompi oli itäpuolen kivikkoinen ranta, joka jatkui saaren päästä päähän. Esikoinen halusi myös ehdottomasti kävellä harjulla kulkevaa polkua pitkin saaren eteläpäähän katsomaan mihin saari loppuu. Kuopusta kiinnosti ehkä enemmän koska nuotiolla voisi paistaa jotain.

Pielisen hiekkasaaret



Pielisen hiekkasaaretSaaren tutkimisen jälkeen syötiin voileivät ja paistetiin makkarat. Metsähallitus tarjosi nokipannukahvit halukkaille. Retken vetäjä tarinoi samalla Pielisestä ja veneistä. Ennen paluumatkaa kerkesimme vielä pelata muutaman erän ristinollaa rantahietikolla.





Paluumatka tehtiin pidempää reittiä saaria katsellen. Itse olisin voinut nauttia maisemista pidempäänkin, mutta lapsista matka tuntui aika tylsältä. Sain keksiä kaikki mahdollisest autoleikit viihdytykseksi. Ehkä olisi ollut parempi, että menomatka olisi ollut pidempi ja palatessa olisi valittu suorin reitti.

Juuri kun lähestyimme Kolin satamaa, aurinko pilkisti esiin. Pian taivas oli aivan pilvetön ja suuntasimmekin Kolin torstaitorin vohvelien voimalla vielä huippujen kierrokselle.



lauantai 5. elokuuta 2017

Hetki Suomen itäisimmällä pisteellä

Suomen itäisin piste sijaitsee Ilomantsin Hattuvaaran Virmajärvellä, tarkalleen ottaen Virmajärvessä olevassa saaressa. Rajavyöhyke on tuolla kohtaa linjattu siten, että Virmajärven rannalta pääsee katsomaan varsinaista rajaa. Suomen itäisimmässä pisteessä vieraillessa kannattaa pysähtyä Hattuvaarassa Taistelijan talossa, joka on rakennettu kunnianosoitukseksi sotiemme veteraaneille.

Suomen itäisin piste, Hattuvaara, Ilomantsi
Suomen itäsimmän pisteen rajatolpat Virmajärven saaressa


A
Ajoimme Hattuvaaraan Kolilta, matkassa meni reilu kaksi tuntia suuntaansa. Viimeiset 19 km köröteltiin soratietä ja ihan viimeisen kilometrin aikana rajavyöhykettä merkkaavat tolpat reunustivat tietä molemmin puolin (karttalinkki). Tien päässä oli parkkipaikka, infotaulut ja vessa. Parkkipaikalta käveltiin muutama sata metriä eteenpäin Virmajärven rantaan, josta näki ylläolevassa kuvassa olevat, saaressa sijaitsevat rajatolpat. Rantaan oli rakennettu katselulava ja merkkipaalu (alla).

Suomen itäisin piste, Hattuvaara, Ilomantsi
Suomen itäisimmän pisteen merkkipaalu katselulavalla Virmajärven rannassa

Ennen rajalle ajamista tutustuimme yllämainittuun Taistelijan taloon, jossa oli näytteillä isompaa ja pienempää sotiin liittyvää esineistöä. Katsoimme siellä myös filmin, joka kertoi sodista erityisesti Hattuvaaran lähellä käytyjen taistelujen näkökulmasta. Vierailu Taistelijan talossa toi tietynlaista konkretiaa rajalla seisomiseen. Esikoinen koki jopa hieman pelottavana rajan läheisyyden ja sen ettei merkityltä alueelta saanut poistua.

Taistelijan talo, Hattuvaara, Ilomantsi
Taistelijan talon ulkoilmanäyttelyä






Parkkipaikalta katselulavalle johtavalta tieltä ei saanut poiketa



Rajalle ajaessa tie ylittää Koitajoen pienen kosken kohdalta. Luontoon.fi -sivustolta selvisi, että joen ympärillä olevalla alueella on laavuja ja autiotupia sekä n. 50 km merkittyjä retkeilyreittejä. Itse Koitajoki, joka kiemurtelee soiden ja metsien keskellä, olisi varmasti hauska melottava.

Me emme olleet varustautuneet pidempään retkeilyyn, joten emme pysähtyneet enää muualla. Mikäli ei oteta lukuun jokaista huoltoasemaa Hattuvaara-Koli -välillä. Autostamme nimittäin puhkesi soratiellä rengas, ja paikka-ainetta oli sen verran naftisti, että ilmaa piti lisäillä useampaan kertaan. Pääsimme kuitenkin takaisin Kolille ja seuraavana päivänä vielä Juukaan rengashuoltoon.


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Kolin huippujen kierros lasten kanssa ja ilman

Jos menet Kolin huipuille heinäkuussa, mene varhain aamulla tai myöhään illalla. Silloin et voi olla tuntematta Akka-Kolin alkukantaista voimaa ja Paha-Kolin sykettä sormiesi alla. Voi olla, ettei Ukko-Kolillakaan ole sinun lisäksesi kuin pari muuta turistia.

Jos kuitenkin menet keskellä päivää etkä ole korkeanpaikankammoinen kuten minä, kannattaa kokeilla tuolihissiä. Se maksaa hieman, mutta parkkipaikoista ei tarvitse taistella ja näköalat ovat varsinkin alas tullessa huimat.

Koli, huippujen kierros


Kyllä serpentiinitietäkin pitkin tullessa parkkipaikan sai, ja ilmainen kabiinihissi, joka vie parkkipaikalta ylös luontokeskuksen luo, on sekin kokemus lapsille. Ainakin meidän 4v olisi voinut ajella hissillä useampaankin kertaan. Tosin kun ensimmäisen kerran saavuimme tälle hissille, se oli huonoksi onneksemme rikki ja jouduimme nousemaan portaita pitkin.

Koli, kabiinihissi


Ensimmäisellä käyntikerralla Kolin huiput olivat sumun peitossa, joten tutustuimme pelkästään luontokeskukseen. Esikoisen mielestä keskuksen pyöreä muoto ja kivetty piha toivat mieleen Hämeen linnan. Ehkä arkkitehti oli jotain sellaista hakenutkin, en tiedä.

Sumuisenakin päivänä ihmisiä riitti luontokeskuksen luona, mutta itse näyttelyssä oli väljää, varmaan siksi että se oli maksullinen. Luontokeskuksissa on tullut käytyä kerran jos toisenkin viime vuosien aikana ja tämä ei ollut lasten mielestä siitä mielenkiintoisimmasta päästä. Eniten lapsiin vetosi videoesitys, jossa näytettiin erilaisia luonnonilmiöitä Kolin maisemataustaa vasten. Varsinkin ukkosen jyrinä oli mieleen. Kävimme myös katsomassa Heikki Ojamon ohjaaman "Mustarinta -Elokuva Kolista" -filmin auditoriossa. Elokuva oli upea ja juuri sen pituinen, että 4-vuotiaskin jaksoi keskittyä.

Koli, luontokeskuksen piha


Seuraavana iltana aurinko tuli esiin ja läksimme uudestaan ylös, tällä kertaa kiertämään 1.5 km pituista huippujen kierrosta. Kierroksen varrella on kaikki kolme huippua: Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli. Luontokeskuksen pihasta nousevat portaat ylös kohti Ukko-Kolia. Helpompaa reittiä pääsee, jos lähtee kulkemaan kierrosta vastapäivään, sitä kautta polku on kuljettavissa lastenvaunuillakin Ukko-Kolin näköalatasanteelle saakka.

Mies lähti kuopuksen kanssa suoraan huippujen kierrokselle. Minä ja esikoinen kävimme ensin hakemassa Ukko-Kolin alapuolella, Eero Järnefeltin muistomerkin lähellä sijaitsevan geokätkön. Sen jälkeen lähdimme mekin kierrokselle. Kipusimme portaat ylös ja olimme ensimmäisten kallioiden päällä. Joka puolella näkyi kiipeileviä lapsia ja perässä kulkevia aikuisia. En tiedä miten mies pystyi kuopuksen vahtimisen lisäksi vielä ottamaan valokuvia. Omat hermoni olivat aivan riekaleina eikä maisemien ihailusta tullut oikein mitään. Lapset tietysti nauttivat, ja koitin olla huutelematta turhia varoituksia. Olin silti onnellinen, kun pääsimme takaisin luontokeskuksen pihaan (hmm. kukahan Kolille halusi vierailemaan...)

Koli, huippujen kierros
Kolmas kerta toden sanoi. Illalla kun lapset olivat nukahtaneet, lähdin vielä kerran Kolin päälle. Aurinko oli jo kerinnyt laskea ja pilviä kertynyt taivaalle, mutta se ei haitannut. Kävelin portaat ylös parkkipaikalta ja kiersin huippujen kierroksen vastapäivään. Ensimmäisenä tuli vastaan Akka-Koli. Ihailin sen voimakasta muotoa ja seisoin pitkään kallion päällä katselemassa ja aistimassa ympärilä huokuvaa tunnelmaa. Kun hälinä ja ihmisvirta oli poissa, paikan pyhyys pääsi esille.

Koli, huippujen kierros
Seuraavaksi kiipesin jääkauden uurtaman Paha-Kolin päälle, käsiä apuna käyttäen. Istuin kallion harjalla ja tuijottelin hämärtyvässä illassa Pieliselle. Lopulta laskettelin pyllymäkeä takaisin alas ja taivalsin kohti Ukko-Kolia. Se ei vieläkään tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin kaksi muuta huippua, ehkä siksi että siellä en saanut olla yksin.


Hissikuvaa ja yökuvaa lukuun ottamatta tämän jutun kuvat ovat mieheni ottamia.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

1-vuotislahja Retkipaikalta

Tasan vuosi sitten kesällä pyörittelin mielessäni ajatusta blogin perustamisesta. Ajatus oli kuitenkin vielä aika heiveröinen, en varmaan maininnut siitä ääneen kenellekään. Elokuun lopussa 2016 sitten rohkaistuin kirjoittamaan ensimmäisen jutun. Muutama rivi tekstiä ja kuva.

Vuoden varrella blogille on tullut lukijoita, mistä olen tietenkin ollut hirmu iloinen. Kiitos kaikille teille, jotka olette löytäneet tänne ja jääneet lukemaan.

Moni varmaan jo huomasikin, että Muurahaisten poluilla sai kunnian päästä Retkipaikan esittelyyn heinäkuun 2017 retkeilyblogina. Juttu löytyy täältä. Retkipaikka on minulle suuri inspiraation lähde ja uskomattoman hieno sivusto. Kaikin tavoin. Oli hienoa saada oma kirjoitus julkaistuksi siellä ja vähintään yhtä hienoa päästä kuukauden retkeilyblogiksi. Kiitos Retkipaikalle.



tiistai 25. heinäkuuta 2017

Lasten kanssa yötä Bengtskärin majakassa

Tulevan syksyn Jurmon reissua odotellessa katselin vanhoja valokuvia ja tunnelmoin muutaman vuoden takaista matkaa Bengtskärin majakalle, Turun saaristoon. Lapset olivat tuolloin 1- ja 5-vuotiaita. Bengtskär teki 5-vuotiaaseenkin niin ison vaikutuksen, että seuraavana jouluna mummu sai leipoa piparkakkutalon sijaan piparkakkumajakan ja nimenomaan Bengtskärin majakan. Edelleen, kolme vuotta myöhemmin, poika muistelee saarta ja oppaan kertomuksia majakan historiasta.

Bengtskärin majakka

Bengtskäriin pääsee vuorolaivoilla Kasnäsistä, Hangosta ja Turusta. Me valitsimme Kasnäsista Rosalan kautta kulkevan reitin. Matkan hintaan sisältyi menomatkalla lounas Rosalassa ja tutustuminen viikinkikeskukseen. Ajoimme Kemiönsaarelle jo edellisenä päivänä ja yövyimme Taalintehtaan leirintäalueella vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Kasnäsista. Muita yöpyjiä paikalla ei kesäkuun arkipäivänä ollut.

Matka Rosalaan kesti puoli tuntia ja Rosalasta Bengtskäriin kolme varttia. 5-vuotiaalle riitti veneen peräaaltojen katselu ja taaperokin jaksoi ihmetellä uutta paikkaa, ihmisiä ja maisemia. Paluumatkan 1-vuotias nukkui tyytyväisenä kantorepussa, joten venematkat sujuivat kaiken kaikkiaan hyvin, vaikka etukäteen olikin epäilyttänyt matka pienehkössä laivassa liikkuvaisen ja kiipeilevän lapsen kanssa.

Bengtskär


Bengtskär ei ole kovin iso, mutta siellä riittää lapsille kallionkoloja ja lammikoita tutkittaviksi ja kiviä kiipeltäviksi. Majakan sisällä on museo, kappeli, entisöity majakanvartijan asunto, kahvila sekä muutama hotellihuone. Majakan huipulta aukeavat näkymät kauas merelle ja toisaalta myös itse luodolle. Meri näyttäytyy ylhäältä katsoen aivan erilaisena kuin rannalla seisten.




Saarella oli paljon päiväristeilyllä olevia tai omalla veneellä liikkuvia. Tämän kesän majoituskalenterikin näyttää aika täydeltä, mutta jostain syystä me olimme tuolloin kolme vuotta sitten juhannuksen jälkeisellä viikolla saaren ainoat yöpyjät henkilökuntaa lukuun ottamatta. Kun päiväkävijät olivat lähteneet, alkoivat parhaat hetken saarella. Söimme hyvin, kuljimme ulkona ja saunoimme vanhassa tunnelmallisessa saunassa.

Bengtskärin saunaJos vain suinkin mahdollista, niin kannattaa jäädä Bengtskäriin yöksi. Niinä illan ja aamupäivän tunteina jolloin olimme saarella melkein yksin, imin itseeni meren tuoksua ja paikan tunnelmaa. Salaa toivoin, että nousisi myrksy joka estäisi risteilylaivojen kulun ja pakottaisi meidät jäämään saareen useammaksi päiväksi.


Suurin osa tämän postauksen kuvista on mieheni ottamia. Itse juoksin taaperon perässä ja auringonlaskun aikaan olin jo unessa.


sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Peikonkierros Alajärven Pyhävuorella

Pari tuntia aikaa Vimpelissä, jotain tekemistä pitäisi keksiä itselle ja 4-vuotiaalle. Poikaa harmitti kovasti ettei päässyt isoveljen kanssa katsomaan pesäpalloa. Olin kuitenkin sitä mieltä, että aamupäivän autossa istunut lapsi ei jaksaisi kovin montaa minuuttia katsomossa olla paikallaan. Kylmät nakit, dominokeksit ja muumilimsa tekivät onneksi tehtävänsä ja mieli oli parempi kun astuimme ulos autosta Pyhävuoren laella.

Pyhävuori, Alajärvi


Pyhävuori nousee 148 metrin korkeuteen Lappajärven kaakkoispuolella. Lappajärvi on Suomen suurin meteoriittikraateri ja Pyhävuori on osa sen reunavallia. Pyhävuori sijaitsee Alajärven kunnan alueella. Kunnan sivuilta löytyy kartta parkkipaikan sijainnista ja lista alueella kulkevista reiteistä.

Opastus tieltä 7421 Pyhävuorelle on jokseenkin huomaamaton. Kapean metsäautotien päässä odottaa kuitenkin pieni parkkipaikka ja hyvin merkityt polut. Alueella on tulenteko kielletty, mistä muistutetaan useamman kyltin voimin.

Pyhävuori, Alajärvi


Kilometrin pituinen Peikonkierros kannattaa ehdottomasti kiertää vastapäivään, kuten kyltti ohjaa. Näin parhaat palat jäävät reitin loppuun. Me kuitenkin painelimme suoraan mäen päälle, entisen palovartijan tornin viereen ja läksimme sitten vasta polulle. Palovartijan torni on yhä pystyssä, mutta on huonokuntoinen ja ensimmäisen osan portaat onkin poistettu kiipeämisen estämiseksi.

Tornin läheltä lähdimme kulkemaan mäkeä alaspäin upeassa lohkareikossa. Lohkareiden väliin oli rakennettu useita portaita kulkua helpottamaan. Vilkkaan 4-vuotiaan kanssa sai kuitenkin oikeasti olla tarkkana, sen verran isoja pudotuksia lohkareiden väleissä oli ("äiti, miksei tuosta voi hypätä?")

Pyhävuori, Alajärvi


Rinteestä löytyi kivistä ladottu asumus, jossa erakko Jaakko Reipakka on pitänyt majaansa sata vuotta sitten. Kivimajaa olisi ollut mielenkiintoista tutkia, mutta ärhäkkä kimalainen ajoi meidät jatkamaan matkaa.
Jaakko Reipakan asumus, Pyhävuori, AlajärviPyhävuori, Alajärvi

Loppukierros kulki tasaisemmilla kalliolla, joilla myös muurahaiset viihtyivät. Ne myös puolustivat reviiriään aika kipakasti, sandaalit jalassa ei paljon taukoja tehnyt mieli pitää. Paremmilla varusteilla ja paremmalla ajalla alueella olisi viihtynyt pidempäänkin.

Pyhävuori, Alajärvi



tiistai 18. heinäkuuta 2017

Lauhanvuorella Kivijadalta kohti Spitaalijärveä

Alkukesän piipahdus Lauhanvuoren näkötornissa herätti uteliaisuuden pientä Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevaa kansallispuistoa kohtaan. Varsinkin Kivijadaksi kutsuttu suuri muinaiskivirannikko kiinnosti. Jääkauden jälkeisiä muinaisrantoja on Espoossakin useita, mutta ei yhtään niin isoa kuin Lauhanvuorella. Niinpä kesäloman koittaessa palasimme alueelle uudestaan.

Kivijata, Lauhanvuori, Isojoki

Lauhanvuoren kansallispuistossa on kolme lapsiperheellekin sopivan pituista rengasreittiä, joista kaksi on aivan uusia, tänä vuonna avattuja. Tahtoo retkelle -blogia lueskeltuani valitsin meille kuitenkin Kivijadalta Spitaalijärvelle kulkevan, noin 4.5 kilometrin pituisen polun. Toinen uusista rengasreiteistä, Pirunkierros, olisi myös lähtenyt Kivijadalta ja kiertänyt sen ympäristössä. Uusi reitti oli merkitty punaisin nauhoin, ja näytti vielä kovin vähän kuljetulta (kuva alla).

Pirunkierros, Lauhanvuori, Isojoki

Ajoimme siis ensin ihailemaan Kivijataa. Kuopus tosin nukahti autoon kymmenen minuuttia ennen perillepääsyä, joten häneltä jäi tämä hienous tällä kertaa tutkimatta. Lisäksi kuopuksen sukat, jotka olin pakannut mukaan, olivat takakontissa kastuneet juomapullosta valuneesta vedestä. Ei siis mennyt ihan putkeen retken aloitus. Kuopuksen nukkuessa mies kävi ensin kävelemässä Kivijadan ympäristössä. Itse kivikossahan ei lumettomaan aikaan saa kulkea kuin sen poikki rakennettua puista kulkuväylää myöten.

Tämän jälkeen minä lähdin esikoisen kanssa kulkemaan Spitaalijärveä päin. Mies taas ajoi kuopuksen kanssa Spitaalijärven parkkipaikalle, josta he lähtivät lapsen herättyä kävelemään meitä vastaan. Näin mieskin näki reitin parhaat palat, eli Kivijadan, luomat eli purot sekä yhdessä puroista olevan lähteen. Näin vältyttiin myös osittain viime aikoina tutuksi tulleesta "kuka saa kulkea ensimmäisenä" -taistelusta.

Lauhanvuori, Isojoki

Kivijadan jälkeen polku kulki tasaisena ja suorana mäntykankaalla. Polun ympäristössä näkyi jonkun verran reitin kunnostuksen aiheuttamia jälkiä. Oma mieli oli vielä aika rauhaton. Kävi jopa mielessä, että eipä tämä nyt niin kummoiselta paikalta vaikuta, olisi ehkä vaan pitänyt jäädä mökille mököttämään. Esikoinen jutteli kuitenkin iloisesti tietämättömänä äidin mietteistä ja matka taittui helposti. Mäntykankaan jälkeen maasto muuttui suoksi ja ensimmäisen kämmekän nähtyäni suustani pääsi jo ihastuksen huokaus.

Lauhanvuori, Isojoki

Yhtäkkiä ympärillämme oli upea vehreys, olimme saapuneet purojen vierellä kulkevalle osuudelle. Aurinkokin oli tullut esiin ja sai kaikki vihreän sävyt hehkumaan. Jonkin aikaa puronvartta kuljettuamme toinen puoli seurueestamme juoksikin jo meitä vastaan. Söimme yhdessä eväitä ja jatkoimme kohti Spitaalijärveä kauniissa suo- ja puromaastossa.

Lauhanvuori, Isojoki

Lauhanvuori, Isojoki

Lauhanvuori, Isojoki





Viimeisellä pätkällä esikoisen jalka lipesi pitkospuulta ja lenkkari oli suossa. Poika oli kuulemma miettinyt, että kumpparit olisivat paremmat retkikengät, mutta kun äiti oli käskenyt laittamaan lenkkarit… itselläni oli tietysti kalvokengät jalassa. Märällä kengällä ei mitenkään voi kävellä, joten sorastetut pätkät menivät sitten äidin reppuselässä. Tästä johtuen myös itse Spitaalijärvi jäi näkemättä, kaarsimme lyhintä reittiä parkkipaikalle. Onneksi varsinainen nousu Lauhanvuoren päälle alkaa vasta Spitaalijärven jälkeen. Hengästyneenä autolle päästyä kuitenkin tajusin, että metsäpolulla mieli oli jälleen kerran rauhoittunut täysin.

Lauhanvuori, Isojoki

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kesäloma alkoi Lonnan saunasta

Perjantai-iltapäivällä istuin ystävän kanssa laivassa, kauppatorilta ostettu mansikkarasia sylissä. Aurinko paistoi ja meri kimmelsi ympärillä. Kesän viimeinen työpäivä oli takana, loma edessä. Ei tuntunut oikein miltään. Ei perjantailta, ei arkipäivältä, ei lomalta. Repussa oli pyyhe ja uikkarit, suuntana pieni Lonnan saari Helsingin edustalla, Kauppatorin ja Suomenlinnan välissä. 

Lonna, Helsinki


Lonna, vanha miinanraivaussaari avattiin yleisölle jo muutama vuosi sitten, mutta tänä kesänä sinne tuli itseäni kiinnostava palvelu eli yleinen sauna. Saunan lisäksi saarelta löytyy vohvelikahvila, ravintola sekä vuokrattavat juhlatilat. JT-linesin alus kuljettaa saarelle Kauppatorilta vajaassa kymmenessä minuutissa. Saarelta löytyy myös vierasvenelaituri omalla veneellä kulkeville.

Lonna, Helsinki




Olin varannut saunan kello neljäksi. Saunaan voi mennä myös ilman etukäteisvarausta, mutta sinne otetaan kerralla vain rajattu määrä saunojia, joten varaamalla säästyy mahdolliselta pettymykseltä. Vohvelibaarin tiskiltä saimme kauniit saunakorit, joista löytyi laudeliina ja muki. Sen jälkeen opas johdatti meidät uutuuttaan tuoksuvalle saunarakennukselle. Vohvelibaarista olisi voinut myös ostaa juomia mukaan saunalle, muttta tällä kertaa tyydyimme raikkaaseen veteen.

Lonna, Helsinki

Lonna, Helsinki
Pukuhuonetilat olivat hieman ahtaat, lisää tiloja on ilmeisesti luvassa seuraavalle kesäkaudelle. Itse saunaan astuessa suusta pääsi ihastuksen huokaus, niin kaunista siellä oli. Saunassa oli mukava tasainen lämpö joka paikassa ja kiukaasta lähti hyvät löylyt. Pesutilat olivat lattiatasossa, lauteiden alla. Lauteet sijaitsivat parvella ja lauteilta avautui näköala merelle. Ikkunan editse lipuivat isot risteilylaivat.

Lonna, Helsinki



Suurten laivojen aiheuttamien aaltojen takia saunalla ei ole laituria eikä hiekkarantaa. Uimaan kyllä pääsee, mutta uintitossut ovat ehdottoman suositeltavat. Ilman niitä pohjan isojen pyöreiden kivien päällä kahlaaminen olisi varmasti ollut aika ikävää.

Lonna, Helsinki

Saunomisen jälkeen nautimme vohvelibaarin antimista. Itse baarissa oli aika rasvainen tuoksu, mutta yläkerran ravintolan edesssä oli ulkopöytiä, jotka olivat myös vohvelibaarin käytössä. Paikka oli nytkin kaunis, mutta voin vain kuvitella miten tunnelmallista täällä on pimeänä, mutta lämpimänä elokuisena iltana.

Jaoimme puoliksi lohi- ja raparperivohvelin, näin kummankaan ei tarvinnut päättää haluaako suolaista vai makeaa. Ehdottomasti hyvä valinta. Lohivohveli oli hyvä, mutta raparperihillo oli suussasulavaa. Vohveleihin täydellisesti sopiva valkoviini kruunasi aterian. Alkoi jo olla lomafiilis.

Lonna, Helsinki





perjantai 30. kesäkuuta 2017

Meloen auringolaskusta auringonnousuun

Vaaleanpunainen horisontti, lokkien huudot, joutsenen siiveniskut tyyntä vedenpintaa vasten. Hiljalleen hiipivä hämärä ja sormet kohmettava viileys sekä yhtäkkinen kirkkaus ja lämpö auringon taas noustessa horisontin yläpuolelle. Aistien avautuminen tuoksuille ja äänille, kun moottorien häly ja ihmisten äänet ovat hiljenneet. Näistä on kesäyön melonta tehty.

Pentala, Suvisaaristo, Espoo

Yhdentoista aikaan illalla saavuimme Kirkkonummella sijaitsevan Espoon kaupungin ulkoilualueen, Väransbyn portille. Paikalla olleen kyltin mukaan portti on suljettuna klo 22-06. Lisäksi kyltissä kerrottiin portin avausmaksun olevan 10€. Portti oli kuitenkin auki, joten ajoimme sisään silläkin uhalla että joku kävisi sen sulkemassa sillä aikaa kun puramme tavaroita rantaan. Onneksi portti oli auki vielä kun mies lähti ajamaan takaisin kotiin.

Väransbyn ulkoilualueesta on todella hankala löytää tietoa. Minulle ei ollut tullut kuitenkaan mieleenkään, ettei sinne pääsisi yöllä ajamaan. Ilmeisesti portin sulkeminen johtuu siitä, että asuntovaunualue halutaan rauhoittaa yöksi. Ajoimme leirintäalueen ohi hiekkatietä eteenpäin kunnes puomi katkaisi tien. Juuri ennen puomia olikin hyvä paikka laskea kajakki vesille. 

Väransby, Kirkkonummi
Aurinko oli ollut horisontin takana puolisen tuntia siinä vaiheessa kun pääsin vesille. Ihan auringonlaskuun en siis ehtinyt. Sen sijaan kuunsirppi näkyi taivaalla meloessani Hirsalan saarten ja Porkkalanniemen välistä koilliseen. Nuotion savu nousi rannasta, joku muukin oli vielä valveilla. Lokit huusivat pienillä luodoilla kuin sanoakseen: "Mitä sinä täällä teet, tämä yö on meidän."

Väransby, Kirkkonummi




Yön hämärässä ympäröivistä saarista erotti kauempaa vain isot linjat. Pieniä lahtia ja niemiä ei mitenkään pystynyt hahmottamaan. Hämmentävää kyllä, tämä oikeastaan helpotti suunnistamista. Kartta ja maisema tuntuivat täsmäävän paljon paremmin kuin päiväsaikaan. Sen verran pimeää oli, että otsalamppu oli tarpeen karttaa tutkiessa. Saarten rannoilla välkkyi siellä täällä mökkien pihavaloja sekä valaistuja ikkunoita. Suurin osa asumuksista oli kuitenkin pimeinä. Saatoin kuvitella melovani jossain muualla kuin tiheään rakennetussa Kirkkonummen ja Espoon saaristossa.

Kajakki lipui kevyesti eteenpäin lähes tyynessä vedessä. Niinpä päätin pidentää reittiä alkuperäisestä suunnitelmasta ja lähdin kiertämään Medvastön saarta. Medvastö on molemmista päistään melkein kiinni mantereessa. Saaren mantereesta erottavien salmien veneväylät oli onneksi hyvin merkitty, niihin oli helppo osua pimeässäkin. Hieman aavemaiselta kyllä tuntui meloa eteläpään Blindsundissa hiljaisen, valonheittimillä valaistun sataman ohi, aivan laiturissa uinuvien veneiden vierestä. Kuvissa alla Blindsundin siltä sekä näkymä pohjoisen Medvastösundin päästä kohti Espoonlahtea. Meloin ulos Medvastö-salmesta puoli kahden aikaan eli juuri yön pimeimpänä hetkenä.


Medvästsundet, Espoo

Reilun kahden ja puolen tunnin melonnan jälkeen pysähdyin tauolle Pentalan uimarannalle. Pentalankin rannoista suuri osa on yksityisomistuksessa, mutta kaakkoisosan upea hiekkaranta sekä saaren keskiosat ovat kaupungin omistamia ulkoilu- ja luonnonsuojealueita. Pentalan erikoisuus on saaressa sijaitsevassa järvessä sijaitseva saari. Tällä hetkellä Pentalaan päästäkseen tarvitsee oman veneen. Espoon kaupunki suunnittelee kuitenkin avaavansa Pentalaan saaristomuseon kesällä 2018 ja sitä myötä saaressa alkaa ilmeisesti pysähtyä myös yhteysvene. Itseä hieman mietityttää miten saaren herkkä luonto kestää lisääntyvän retkeilijämäärän.

Pentalassa ei saa leiriytyä, joten ei ollut vaaraa että olisin säikäyttänyt jonkun pahaa-aavistamattoman telttailijan yöllisellä rantautumisellani. Meloessa oli ollut lämmin, mutta heti kajakista noustua meinasi tulla vilu. Kävi mielessä, että termospullollinen lämmintä kaakaota olisi ehkä ollut parempi retkieväs kuin tuoreet mansikat, joita olin päivän lämmössä tullut ostaneeksi. Vaihdoin kuivaa vaatetta päälle, söin eväitä ja lepäsin. Koitin ottaa valokuvia, mutta jalusta oli kotona. Vähän harmitti, lähteä nyt kesäyöhön melomaan ja ottaa järkkäri mukaan, mutta ei jalustaa.

Kun aamu valkeni hieman, kävelin Pentalanjärvelle. Metsäpolulla kuuntelin lintujen laulua ja ihmettelin yöperhosten lentoa. Metsän keskeltä takaisin merenrannalle tultuani valo tuntui ihmeelliseltä. Siltä hetkeltä on tämän jutun ensimmäinen kuva.

Pakkasin tavarat ja kellon lyödessä neljä olin taas vesillä. Käännyin niemenkärjen ympäri juuri kun aurinko alkoi nousta Suvisaariston takaa. Järkkäri oli visusti kuivapussissa kannen alla ja käsillä oli vain vedenpitävä pokkari. Muistin samalla vedenpitävän kameran ärsyttävyyden. Juuri kun pitäisi ottaa nopeasti kuvia, linssi on huurteessa tai siinä on vedestä roiskuneita pisaroita. Vaikka kuinka koittaa huuhdella niitä pois, aina joku jää pilaamaan kuvaa. Yhden onnistuneen otoksen sentään ehdin saada.

Suvisaaristo, Espoo


Loppumatkan hidastelin minkä pystyin, en olisi millään malttanut lähteä pois. Siristelin silmiäni auringossa ja ihmettelin mikä sileältä kiveltä näyttävä möhkäle liikkui lähelläni kohti rantaa. Sen vieressä oli pienempi muoto, joka liikkui samassa tahdissa kiven kanssa. Yhtäkkiä kivi sukelsi ja tajusin, että se oli ollut hylje. Hetken kuluttua hylkeen selkä tuli uudestaan pinnalle painuakseen nopeasti takaisin veden alle. Sen jälkeen en sitä enää nähnyt, vaikka tovin odottelin.

Vähän ennen kuutta, yhteensä 22 km melonnan jälkeen nostin kajakin laiturille. Huolsin seuran varusteet kuiviksi ja paikoilleen, omat tavarat pakkasin reppuun. Sitten hyppäsin pyörän selkään ja ajoin kotiin. Olin nukkumassa samaan aikaan kuin normaalisti aloitan työpäivän.

Suinonsalmi, Suvisaaristo, Espoo

Blogger Widget