lauantai 31. joulukuuta 2016

Rakastan ja pelkään pimeää

Jo useampana vuonna olemme löytäneet itsemme marras-joulukuussa napapiirin pohjoispuolelta. Kun toiset suuntaavat etelän aurinkoon, niin me lähdemme pohjoisen siniseen hämärään. Jos meri oli ensirakkauteni, niin luminen kaamos saa tällä hetkellä sydämeni sykkimään. Rakastan sitä kuinka pimeys antaa luvan nukkua kellon ympäri ja häivyttää taustalle tunteen siitä, että lomallakin pitäisi olla tehokas. Normaalistihan tällaisen aamuihmisen päivä on täysin pilalla, jos puolenpäivän aikaan vielä vetelehditään sisällä. Kaamoslomalla mieli rauhoittuu ja päivän ulkoiluksi riittää vaikka ihan lyhyt kävelylenkki. Sen ajankohdallakaan ei ole niin väliä, koska melkein koko ajan on kuitenkin pimeää. Ja sitten ei kuitenkaan ole, koska lumi valaisee maiseman.






Rakastan pimeää ja hämärää, mutta samalla pelkään niitä. Oikeastaan vasta tänä syksynä olen uskaltanut valaistujen alueiden ulkopuolelle yksin. Uskaltauduin jopa hiihtelemään Oittaalla valaisemattomilla laduilla, vaikka näin Espoossa syntyneenä ja kasvaneena Bodominjärven ympäristö saa mielikuvituksen erityisen hyvin laukkaamaan.
 

Uuden järkkärirungon myötä sain taas kipinän valokuvaamiseen ja huomasin, että kameran kanssa säätäminen auttaa työntämään pelot taka-alalle. Ilman kameraa, yksin ollessa kaikki puut ja niiden varjot näyttävät ihan erilaisilta kuin valoisaan aikaan. Onneksi ihan korvessa pelottaa vähemmän kuin kaupunkimetsissä tai ainakin silloin on helpompi vakuuttaa itselle, ettei lähettyvillä todennäköisesti ole ketään tai mitään mistä voisi oikeasti olla vaaraa.

Rinkkaputken Annen uudenvuodenlupaus on selättää pimeänpelko täysin vuonna 2017. Itse en usko ihan niin pitkälle pääseväni, mutta koitan ainakin antaa pelon olla rajoittamatta ulkoiluani kovin paljoa. Viime viikolla Ylläksellä lähdin yksin hiihtämään ja kuvaamaan vasta kymmenen aikaan illalla, mikä on ollut aiemmin itselle täysin vieras ajatus. Puolenyön jälkeen mökille palatessa tiesin, että olen löytänyt uuden tavan nauttia ulkoilusta ja aion lähteä yksin pimeyteeen uudestaankin. Jonain päivänä ehkä vielä jonnekin, missä ainoat valonlähteet ovat kuu ja tähdet.



Yleensä olemme olleet kaamosaikaan liikkeellä oman perheen kesken, mutta tänä vuonna vietimme joulua Ylläksellä isommalla porukalla. Ihan samanlaiseen kaamoshorrokseen ei siis päästy vaipumaan kuin aiempina vuosina, mutta rauhoittumaan pystyin ja yhtä lailla raastavalta tuntui palata lumettomaan kotikaupunkiin. Onneksi joulukiireet ovat kuitenkin jo takana ja lomaakin vielä viikko jäljellä. Ehkä lähden vielä jonakin kirkkaana yönä kuvaamaan täällä kotiseudullakin.

4 kommenttia:

  1. Hurjan hyvä kirjoitus, jälleen! Voisin allekirjoittaa miltei kaiken omastakin puolestani. Tosin pelkään pimeää kaikkein eniten sisällä rakennuksissa ja ihmisasutuksen liepeillä, en niinkään erämaissa. Yksin en kuitenkaan viihdy säkkipimeällä edes syvimmässäkään korvessa.

    En ole oikeastaan koskaan yrittänyt valokuvata pimeällä tai muissakaan olosuhteissa, joissa pelkään, mutta samantyyppinen kokemus on tullut ukkosmyrskyjen piirtämisestä: pelkään ukkosta ihan hirveästi, mutta kerran, kun kesällä Seilissä tarkkailin merellä kulkevaa ukkosrintamaa yrittäen piirtää siitä luonnosta (jotta voisin myöhemmin maalata saman maiseman), huomasin oikein odottavani aina seuraavaa salamaniskua sen sijaan, että olisin pelännyt sitä. Siitä lähtien olen yrittänyt keskittyä aina tilaisuuden tullen piirtämään maastoluonnoksia myrskypilvistä ja salamoista, koska silloin on paljon helpompi unohtaa pelkonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pimeät rakennukset ovat tosiaan myös pelottavia!

      Piirtäminen vaatii varmaan vielä enemmän keskittymistä kuin valokuvaaminen. Vaikka en ole itse piirtänyt sitten kouluaikojen, niin voin kuvitella millaista olisi istua myrskyävän meren rannalla lehtiö ja kynä kädessä.

      Poista
  2. Tuleekohan tästä tuplakommentti, jos näin uhkaa käydä, saa korjata erheen! Kommentoin äsken ja jonnekin se meni, en itse näe!

    Ihana kun kirjoitit tästä, en siis ole yksin tämän ristiriitaisen tunteen kanssa. Kaamos houkuttelee ja kuitenkin pelottaa. Ostin latusukset, josko valaistu latu ei pelottaisi, mutta ei, se pelottaa vieläkin. Saati sitten metsä, mutta nyt on metsäsuksetkin... Pitäisihän näitä vehkeitä nyt päästä ajamaan!

    Toimisto sitoo minut talvella valoisan ajan, joten päätin joustaa ja kohdata pelkoni. Kaikkea sitä tekeekin harrastusten eteen! ;) //Anne

    P.S. Kiitos linkityksestä meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti ollaan oikeassa ja onnistutaan hälventämän pelot sitkeästi yrittämällä!

      Poista

Blogger Widget