maanantai 18. syyskuuta 2017

Retkimelontaa Kolovedellä koululaisen ja leikki-ikäisen kanssa

Minkälaisen melontaretken pystyy toteuttamaan 4- ja 8-vuotiaiden lasten kanssa? Kuinka pitkän matkan 8-vuotias jaksaa meloa itse ja mitä sitten kun hän ei jaksakaan? Kuinka kauan vilkas 4-vuotias viihtyy paikallaan kanootissa ja kuinka hänet pidetään lämpimänä, kun sataa vettä? Näihin kysymyksiin haimme vastauksia kolmen yön melontaretkellä Koloveden kansallispuistossa elokuun alussa.

Melonnan opettelun lisäksi meidän retkeemme mahtui kaksi kaunista iltaa ja yksi kokonainen vuorokausi sadetta. Oli hermoja raastavaa riehuntaa ja kinastelua teltassa, pohjaan palaneita popcorneja ja iso kasa märkiä vaatteita. Oli myös itse kerättyjä mustikoita puuron seassa ja lättyjen päällä, sekä 8-vuotiaan käsin kosteltavaa riemua omasta melontataidosta.

Lapsen kanssa avokanootissa Koloveden kansallispuistossa

Koloveden kansallispuisto Enonkoskella on oiva paikka perhemelontaan:

  • Paljon huollettuja leiripaikkoja, joissa on kanooteille tehdyt laiturit
  • (Poltto)moottorikäyttöisten veneiden yms. käyttö on kiellettyä
  • Mahdollisuus vuokrata kaikki tarvittavat varusteet paikan päältä

Muutama miinuskin löytyy:

  • Paljon kivikkoisia ja jyrkkiä rantoja, ihan joka kohdasta ei pysty rantautumaan
  • Leiripaikoilla voi olla loma-aikoina ruuhkaa ja silloin telttapaikoista voi olla pulaa

Laajakaarteen tulipaikka Koloveden kansallispuistossa


Saavuimme Koloveden Kirkkorantaan täydellisen aurinkoisena iltapäivänä. Rannassa meitä odottivat Oravin melontakeskuksesta varatut avokanootti sekä kajakkikaksikko. Myös melontaliivit, kuivapussit sekä kartta kuuluivat mukaan pakettiin. Lapsille meillä oli mukana omat pelastusliivit. Pakkausurakan jälkeen suuntasimme kanootit pohjoiseen kohti Ukonvuorta. Minä meloin avokanoottia verkkaiseen tahtiin pieneen vastatuuleen kuopus kyydissäni. Esikoinen pääsi miehen kaveriksi kajakkiin.

Ukonvuorella jalkauduimme etsimään ihmishahmoista kalliomaalausta. Kovasta yrityksestä huolimatta emme onnistuneet maalausta näkemään. Ehkä ohjeista huolimatta tiirailimme väärästä paikasta, tiedä häntä.

Lapset tutkimassa Ukonvuoren kallioseinämiä













Ukonvuorelta jatkoimme matkaa Laajakaarteen leiripaikalle, päivämatkaksi tuli n. 4km. Olin hieman pelännyt, että leiripaikoilla olisi kovastikin ruuhkaa, mutta saapuessamme paikalla oli vain yksi telttaseurue eikä enempää ihmisiä näkynyt koko iltana. Onneksi näin, sillä paikka oli niin kivikkoinen, ettei telttapaikkoja ollut montaa. Paikalla oli kolme puulavaa, joiden päälle pystyi teltan pystyttämään. Näiden lisäksi löysin vain yhden kohdan, johon teltan olisi voinut laittaa, ellei sitten lasketa vähemmän houkuttelevia puuvajan edustaa ja vessan vierustaa. Täällä, jos jossain riippumatto olisi loistava majoite.

Teltta puulavan päällä kivikkoisella Laajakaarteen leiripaikalla Kolovedellä


Kauniin illan jälkeen heräsimme pilviseen aamuun. Illaksi oli luvattu sadetta, joten päätimme jättää leirin pystyyn ja käydä tekemässä päiväretken lähistöllä. Sade alkoi kuitenkin jo päästyämme kanootteihin ja sitä sadetta kestikin sitten seuraavaan aamupäivään saakka. Lähdimme joka tapauksessa lenkille. Tällä kertaa esikoinen oli inkkarissa etumelojana ja matka taittui selvästi nopeammin kuin minun meloessani kanoottia yksin.

Sadepäivän melontaa avokanootilla 8-vuotiaan lapsen kanssaSadepäivän melontamatka jäi samaan kuin ensimmäisen päivän, noin 4 km tuli matkan pituudeksi. Takaisin käännyttiin kun esikoinen rupesi valittelemaan käsien väsymistä ja kuopus kylmyyttä. Aukkopeitteestä huolimatta sateella melottaessa on aika hankala pitää lämpimänä lasta, joka ei vielä itse melo. Aukkopeite vuotaa aina jonkin verran ja kun lapsi vielä roikuttaa käsiään kyynärpäitä myöten vedessä, niin hanskatkaan eivät pidä käsiä lämpiminä. Näin jälkikäteen ajatelleen paksut villavaatteet ja kurahousut olisivat olleet hyvä ratkaisu, mutta niitä ei ollut tullut pakattua kesälomareissulle mukaan. Mies pystyi onneksi melomaan kuopuksen kanssa ripeästi takaisin leiriin minun ja esikoisen tullessa perässä rauhassa ja taukoja pitäen.

Esikoinen meloi hienosti, mutta toinen peräkkäinen melontapäivä tuntui raskaalta. Kokemus oli kuitenkin mieleenpainuva, jälkeenpäin juteltiin siitä kuinka hän jaksoi meloa takaisin, vaikka monta kertaa tuntui että voimat olisivat täysin loppu.


Kolovesi kajakista käsinLoppupäivä meni teltassa. Olisi ihana kirjoittaa, että loikoilimme makuupusseissa ja kuuntelimme sateen ropinaa. Aktiivisen 4-vuotiaan kanssa tuollainen on kuitenkin toiveajattelua. Kovasti koitimme keksiä tekemistä. Välillä pelattiin uunoa ja keksittiin itse satuja. Välillä vähän ulkoiltiin sateesta huolimatta, mutta leiripaikan ympärillä oli lähinnä kivikkoa ja jyrkkää rinnettä. Hermot olivat monta kertaa kireällä ja telttakangas koetuksella. Päivästä kuitenkin selvittiin ja telttakin säilyi ehjänä.

Kivikkoa Laajakaarten leiripaikan välittömässä läheisyydessä














Aamulla emme pitäneet kiirettä, vaan odottelimme sateen loppumista sekä kuulostelimme mihin suuntaan kauempana jyrisevä ukkonen on menossa. Lopulta pakkasimme tavarat ja meloimme myötätuulessa takaisin Kirkkorantaan. Jätimme kanootit rantaan ja lähdimme autolla lounaalle Kermankeitaaseen. Matkalla ravintolaan sade alkoi uudestaan, mutta palatessamme hyvin ravittuina takaisin, aurinko oli jo tullut esiin.

Melomassa kohti Hirviniemen tulipaikkaa

Jälleen lähdimme melomaan Kirkkorannasta, tällä kertaa etelään päin, Hirviniemen telttailupaikalle. Vajaan kolmen kilometrin leppoisan melonnan jälkeen olimme perillä. Ilta oli jälleen upea ja tälläkin kertaa paikalla oli vain yksi seurue meidän lisäksemme. Hirviniemessä maasto oli tasaista ja telttapaikkoja sekä mustikoita löytyi helposti. Nuotiopaikkojakin täältä oli kaksin kappalein. Vietimme ihanan illan ja seuraavana aamuna palasimme takaisin Kirkkorantaan ajaaksemme illaksi mummolaan saunomaan.

Hirviniemen telttailupaikka

Pohdiskelin etukäteen pitkään retken kalustovalintaa. Omat taitoni ja voimani huomioon ottaen kaksi kaksikkokajakkia olisi ollut sikäli hyvä valinta, että olisimme voineet edetä nopeammin ja siten nähneet isomman osan järvestä. Tällä reissulla matkan pituus oli kuitenkin aika epäolennainen asia. Nyt esikoinen pääsi kokeilemaan rauhassa sekä avokanootilla että kajakilla melomista.

Esikoinen ei ollut tätä ennen varsinaisesti melonut. Soutaminen on sujunut jo pari kesää ja toki hän on kanootin kyydissä ollut sekä melaa pidellyt. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen vuosi kun motivaatio riitti oikeasti melomaan itse. Tämän retken jälkeen kävimme kokeilemassa myös yksikkökajakilla melomista merenrannassa, mutta pienenkin aikuisten kajakin melominen on vielä vähän hankalaa 8-vuotiaalle. Ainakin jos pidemmälle retkelle lähtemistä ajattelee. Todennäköisesti ensi vuonnakin mennään vielä kaksikolla.




lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun loppu Jurmossa

Ensin useamman tunnin automatka Espoosta Paraisille, lautta Paraisilta Nauvoon, pitkä pysähdys Nauvossa ja kolmen tunnin laivamatka m/s Eivorilla. Sitten vielä puolitoista kilometriä kävelyä ja vihdoin olimme perillä Jurmossa, Pigamurju-mökissä. Esikonen istahti nojatuoliin huokaisten: "Täältä ei tylsyys lopu."

Reittikartta M/S Eivorin kannella
Omat odotukset olivat korkealla, olin lukenut ja kuullut niin paljon hehkutusta Jurmosta sekä nähnyt toinen toistaan hienompia kuvia saaresta. Eniten odotin aaltojen pauhua ja tähtikirkkaita öitä. Ensimmäisinä päivinä en saanut kokea kumpaakaan, joten minullakin otti aikansa ennen kuin mieli rauhoittui ja silmät rupesivat avautumaan Jurmon karulle kauneudelle. Kaiken kruunasi lopulta kolmas ilta, jolloin pilviverho ei peittänyt tähtiä. Tuntui uskomattomalta seistä pienen kylän reunalla, talojen ulkovalojen piirissä, ja silti nähdä kuinka Linnunrata kaartui ylläni.

Tähtitaivas Jurmon kylän yllä
Jurmossa on viisi vuokrattavaa mökkiä, joten varsinkin kesäkaudella sekä lintujen muuttoaikaan on syytä tehdä varaus ajoissa. Saaressa on myös telttailualue, joka sijaitsee upealla paikalla Moringharun niemessä. Niemi on oikeastaan kuin saari, joka on kiinni Jurmossa kivisellä kannaksella. Lapsiperheen telttailua rajoittaa niemen tuulialttius sekä se, että vessat sijaitsevat puolen kilometrin päässä olevassa satamassa. Kivikkoisessa maastossa tuo matka ei taitu hetkessä.

Rantakivikkoa Jurmossa


Ensialkuun voi vaikuttaa, että noin viiden kilometrin pituinen ja kilomerin levyinen saari on nähty hetkessä. Kulkeminen on kuitenkin tosiaan hidasta, varsinkin lasten kanssa. Meiltäkin jäi vielä monta paikkaa näkemättä, vaikka vietimme saarella neljä yötä.

Suurin osa saaresta on puutonta nummea, joka pidetään sellaisena kulottamalla ja hallitulla laiduntamisella. Nummien lomasta löytyy myös mäntymetsää, lehtoja ja soita. Osa saaresta on linnustonsuojelualuetta, jolla on liikkumiskielto huhtikuun alusta heinäkuun loppuun. Jurmon luontoon ja sen muuttumiseen voi tutustua aina auki olevassa luontotupa Iurimassa. Tupa sijaitsee Jurmon satamassa ja on ehdottomasti käynnin arvoinen.

Istutettua metsää Jurmossa

Jurmon satama Högbergetin suunnalta nähtynä

Lehtometsää ja kivikkoista nummea

Jurmon kivikkoinen rantaviiva

Lasten suosikkeja olivat kivien molskahdukset veteen sekä kiipeäminen sataman ja kylän välissä kohoavalle Högbergetin kukkulalle. Kukkula oli sen verran matala, että kävimmekin siellä useampaan kertaan. Itseäni viehättivät kapeat kivikkoiset niemenkärjet sekä kylämaisema, johon kuului 1800-luvulta peräisin oleva kappeli hautausmaineen.

Lapset Jurmon kauniissa satamassa

Högbergetin huippu Jurmossa



Revlanin niemenkärki Jurmon länsipäässä rajoitusalueella Jurmosta lähtee pois hieman haikein mielin. Päätin jo, että seuraavan kerran palaan teltan kanssa tai keskellä hyytävintä talvea. Mieli tekee myös palata Nauvoon, tarkemmin siellä olevaan Köpmans-kahvilaan, josta sai suussasulavaa suklaakakkua ja kielen mennessään vieviä italialaisia jäätelöitä.
Blogger Widget